<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Aah, luin juuri loppuun kihelmöivän jännittävän ja mukaansatempaavan romaanin, joka löytyi Kirjatorilta viiden euron hintaan. Näin halvalla ei hyviä kirjoja saisi myydä, paitsi tietysti käytettyjä.

 

Tohkeissani innostuin googlettamaan muiden mielipiteitä ja näkemyksiä kirjasta. Mikä yllätys olikaan havaita, että se on saanut varsin laimeat arvostelut ja myös paljon sellaista kritiikkiä, jota en oikein ymmärrä. Luulenpa, että nihkeällä arvostelulla lienee jotain tekemistä sen kanssa, että teos edustaa spekulatiivista fiktiota, joka on monelle hieman tuntemattomampi kirjallisuuden laji. Useat arvostelijat näyttävätkin tulkinneen teosta puhtaasti trillerinä tai psykologisena trillerinä, mikä taatusti vaikuttaa lukukokemukseen. Kun kirjassa kuvattu todellisuus on hienovaraisesti vinksallaan normaalimaailmaamme verrattuna, ja eriskummallisia asioita voi tapahtua – ja tapahtuukin – ei kirjaa voi hämmentymättä lukea samassa mielentilassa kuin vaikkapa Leena Lehtolaisen teoksia.

 

Minulle on arvoitus, miksi spekulatiivinen fiktio, todellisuuden rakenteella leikittelevä kirjallisuus, tuntuu olevan monelle jo ajatuksen tasolla kovin vastenmielistä. Mielikuvituksen puutteeseen en jaksa uskoa, mutta ennakkoluuloisuudella ja kaavoihin kangistuneilla lukutottumuksilla lienee varmaankin jonkinlaista merkitystä.

 

Toisaalta on silti ilmiselvää, että fantasiakirjoja julkaistaan ja luetaan nykyään aivan merkittävästi enemmän kuin esimerkiksi kymmenen vuotta sitten. Mutu-tuntumani kuitenkin väittää, että lukijakunta taitaa olla enimmäkseeen alle 35-vuotiasta – sitä ikäluokkaa, joka on jo lapsesta tai viimeistään teini-ikäisestä lähtien tottunut sinkoutumaan kirjojen avulla toisiin, käsittämättömän ihmeellisiin maailmoihin.

 

Siinä vaiheessa, kun Harry Potter -kirjat alkoivat kerätä valtavia lukijajoukkoja niin lasten kuin heidän vanhempiensakin keskuudessa, olin kummissani. Sellaiset ihmiset, jotka eivät ikimaailmassa olleet avanneet spefikirjaa, tarttuivat nyt Potteriin ja olivat syvästi vaikuttuneita. ”Tässä on jotain erilaista, jotain erityistä”, he sanoivat. Mikä on tietysti totta, kun verrataan J. K. Rowlingin töitä ”tavalliseen” kirjallisuuteen. Mutta jos tarkastellaan Pottereita hieman laajemmassa perspektiivissä, ei sarja erotu mitenkään ihmeellisen loistokkaana tapauksena monien muiden hyvien ja itkettävän ihanien fantasiakirjojen joukosta. Paitsi tietysti syntyneen kohun ansiosta. (Olen jauhanut aiheesta ennenkin.)

 

En voi kuin toivoa, että Harry Potteriin ihastuneet aikuiset kokemuksesta rohkaistuneena tarttuisivat muihinkin spefikirjoihin. Eivät ne usein loppujen lopuksi eroa mitenkään perustavanlaatuisesti monista hyvinkin suosituista historiallisista romaaneista, joihin on voitu kaukaisen tapahtuma-ajankohdan ("salaperäisen ja mystisen menneisyyden") vuoksi upottaa vaivattomasti ties miten spekulatiivisia elementtejä. Tällaisesta kirjasta mainio esimerkki on pitkäaikainen suosikkini, Marion Zimmer Bradleyn Avalonin usvat *. Vieläkin tunnetumpi on Jean Untinen-Auelin Maan lapset -sarja, jonka aikoinaan empiirisiin havaintoihin perustuen päättelin löytyvän jokaisesta suomalaisesta kirjahyllystä.

 

Vaan, palaan jälleen kirjaan, joka kirvoitti vuodatukseni tällä kerralla. En valitettavasti voi paljastaa mistä teoksesta on kysymys, sillä sen kirjoittajalla on sattumalta sama sukunimi kuin itselläni (emme kuitenkaan tietääkseni ole sukua). En halua ihmisten voivan googlettaa tänne nimelläni, vaikka puolijulkisesti blogia pidänkin. Kirjailijan sukunimen mainitseminen valitettavasti johtaisi nimenomaan tähän.

 

Niille, jotka nimeni tietävät (ja niille, jotka sen tämän lastun perusteella arvaavat) voin lämpimästi suositella mitä tahansa kyseisen kirjailijattaren kolmesta romaanista. Ne ovat kaikki loistavia.

 

 

 

 

* Historiaa, spefiä ja naisnäkökulmaa, mikä voisikaan olla parempaa?