Kiitos elokuvateollisuuden ja kirjallisuuden olen aina kuvitellut silmäproteesien olevan pyöreitä kuin pallot ja yhtä alttiita kierimään pitkin lattioita. Tänään harhaluuloni murskaantuivat, kun museo sai lahjoituksena viehättävän vanhan rasian, jonka sametilla vuoratulla pohjalla lepäsi useita kymmeniä vasemman silmän proteeseja ruskeasilmäisille. Pyöreydestä ei ole puhettakaan, vaan keskenään eri kokoiset silmät ovat kuperia, kuppimaisia ja muodoltaan epäsymmetrisiä. Uskomatonta käsityötä nuo tekosilmät! Jokainen iiris on omanlaisensa niin kuvioinniltaan kuin värisävyiltäänkin. Hienon hienot verisuonet kuvioivat valkoista lasipintaa.

 

Silmäproteesien historia on pitkä. Perinteisesti on ajateltu, että silmäkuoppaan pantavat proteesit olisi keksitty 1400-luvulla tai 1500-luvulla Euroopassa, ja että niitä olisivat edeltäneet muun muassa egyptiläisten ja inkojen käyttämät silmän päällä pidettävät tekosilmät, joita valmistettiin kullasta ja jalokivistä. Vuonna 2006 Iranista kuitenkin löydettiin noin 5000 vuotta sitten eläneen 25-30 -vuotiaan naisen luuranko, jonka toiseen silmäkuoppaan oli upotettu bitumista valmistettu silmäproteesi. Tämän vanhimman tunnetun tekosilmän pinnassa havaittiin jäänteitä kullasta.

 

Venetsialaisten kuudennellatoista vuosisadalla valmistamat lasisilmät olivat teräväreunaisia ja epämiellyttäviä käyttää. Niillä oli myös paha taipumus särkyä helposti, minkä vuoksi tulevina vuosisatoina silmäproteeseja valmistettiin lasin ohella myös metallista ja emalista. Lyijyoksidilla valkoiseksi värjätty lasi oli hyvin pehmeää, minkä vuoksi siitä tehdyt proteesit kuluivat nopeasti, muuttuivat karkeiksi ja alkoivat ärsyttää sidekalvoa. Ikävistä ominaisuuksistaan ja käsittämättömistä hinnoistaan huolimatta lasisilmien käyttö yleistyi Euroopassa kovasti 1800-luvun alussa ja jätti metallisilmät paitsioon.

 

Iso edistysaskel silmäproteesien kehityksessä otettiin 1830-luvulla, kun saksalainen lasinpuhaltaja Ludwig Müller-Uri kehitti aivan uudenlaisen lasisilmän pojalleen. Sekä metalliset että lyijylasista valmistetut proteesit korvautuivat pian tarkoitukseen paremmin soveltuvalla maitolasilla (cryolite glass*), joka oli kevyttä eikä korrodoitunut.

 

1800-luvulla ja 1900-luvun alussa sai ostaa paitsi yksilöllisesti valmistettuja silmäproteeseja, myös etukäteen muotoiltuja. Asiakas sai sovittaa kymmeniä tai jopa satoja valmiita lasisilmiä ja valita parhaiten omaan silmäkuoppaansa sopivan ja väriltään miellyttävän.

 

Olen vakuuttunut, että tämäntapaista historiaa löytyy myös museoon lahjoitettujen silmäproteesien taustalta. Rasian tekstien ja googlettamalla keräämieni tietojen perusteella voi päätellä, että ruskeaiiriksiset lasisilmät on valmistanut saksalainen yritys Ludwig Müller-Uri kenties joskus 1910–1930-luvulla.

 

Maitolasista valmistettuja tekosilmiä on kehuttu monin tavoin erinomaisiksi ominaisuuksiltaan, mutta silti muovi on tähän päivään mennessä syrjäyttänyt ne lähes täysin. Kuten monet muutkin hyvät ja tarpeelliset keksinnöt, myös muoviset silmäproteesit keksittiin sota-aikana.

 

Koska Yhdysvaltoihin ei toisen maailmansodan aikana saatu lasisilmiä tavalliseen tapaan Saksasta, ryhdyttiin siellä selvittämään mahdollista korvaavaa materiaalivaihtoehtoa. Vuonna 1943 Yhdysvaltain armeijan hammasteknikot kehittivät ensimmäisen muovisen silmäproteesin. Uusi materiaali oli särkymätön ja muokattava, ja se yleistyi nopeasti.

 

Mikäli nykyaikaiset silmäproteesit kiinnostavat, löytyy tämän linkin takaa mielenkiintoinen katsaus okularisti Kim Ericksonin työhön. Iiristen maalaaminen vaatii taiteilijan luontoa, ja valmiit tekosilmät ovat kauniita kuin korut – eikä niitä silmäkuoppaan pujotettuna erota aidosta. Nykytekniikalla tekosilmä saadaan jopa liikkumaan kuopassa lähes oikean silmän tapaan.

 

***

 

Kuvan silmä on aito, ja se osallistuu Valokuvatorstain haasteeseen heijastuksia. Löysin hukassa olleen kamerani yllättäen repusta, jonka olin tutkinut perusteellisesti kahdesti ja Mies kerran.

 

* En ole ihan varma kääntyykö cryolite glass maitolasiksi.

 

 ***

 

Lisäys 28.10.2008: Lapsen silmäproteesin valmistusta vuonna 1953 Ylen Elävässä arkistossa