Sain artikkelin valmiiksi ja eteenpäin jo toissapäivänä. Kahdeksantoista sivua, yli kuusikymmentä lähdeteosta ja noin satakolmekymmentä viitettä. Jee.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Siitä huolimatta, että eristäydyin neljän seinän sisälle pitkäksi aikaa, oli koko projekti uskomattoman mielenkiintoinen ja inspiroiva. Näin hauskaa ei tutkiminen ole koskaan aikaisemmin ollut. Mitä ihmettä oikeastaan ajattelin silloin, kun valitsin arkeologian pääaineekseni? Historiallisten tapahtumien tutkiminen ja selvittely on niin paljon mielenkiintoisempaa kuin esihistoriallisten, joissa ei koskaan voi kunnolla päästä sisälle yksittäisen ihmisen mieleen. Ja eihän mikään ole kiinnostavampaa kuin ihmismieli.

 

903579.jpg 

 

Koulun historianopetus ala-asteelta lukion loppuun saakka oli minusta aina enimmäkseen (saako tällaista tunnustaa julkisesti?) tylsää. Hallitsijoita, sotia, politiikkaa... lisää hallitsijoita, sotia ja politiikkaa... vielä vähän lisää hallitsijoita, sotia ja politiikkaa. Historia ei koskaan kuulunut lempiaineisiini toisin kuin esimerkiksi äidinkieli, biologia, maantiede, kuvaamataito ja psykologia (aina hiukan kulloisestakin opettajasta riippuen), vaikka arkeologiksi päätinkin ryhtyä jo seitsemänvuotiaana Kolupolun koulun lukunurkkauksessa, esihistoriaa esittelevä kirja edessäni, Tanskan kivikautisista kallonporauksista kertovan luvun äärellä*. Ja näemmä olen edelleenkin kiinnostunut samoista asioista kuin 21 vuotta sitten: menneistä ajoista ja lääketieteestä. (Tässä perimmäisten kysymysten äärellä onkin hyvä pohdiskella muuttuuko ihminen yksilönä ja lajina ajan kuluessa.)

 

Vasta yliopistossa, kun keksin ottaa sivuaineeksi suomalais-ugrilaisen kansatieteen, oivalsin, että menneisyyttä voi tarkastella useista eri näkökulmista, eikä koulussa opetettu ”historiallinen näkökulma” ole ainoa oikea. Tämä oli ilahduttava ja vapauttava huomio. Kansatieteen tenttikirjat esimerkiksi kansanomaisesta ravustuksesta, Helsingin yleisistä kaivoista 1800-luvulla ja helsinkiläisestä kaupunkilaiselämästä 1970-luvulla avarsivat tajuntaa, ja olivat uskomattoman mielenkiintoista luettavaa. Historiallisia romaaneja olen totta kai lukenut pienestä pitäen suurella nautinnolla.

 

Siinä ei ole mitään väärää, jos tavallisten ihmisten elämä eri aikakausina kiehtoo enemmän kuin kuninkaiden tai keisareiden loputon jatkumo. Tietenkin sitä laajempaa historiallista viitekehystä tarvitaan myös, mutta yksinään se ei riitä ainakaan oman mielikuvitukseni stimulointiin.

 

Koulun historianopetusta voisi muuttaa helposti lähestyttävämpään muotoon (ja kenties näin on omien kouluaikojeni jälkeen tehtykin?) kansatieteellistä näkökulmaa lisäämällä. Mielestäni on väärin, jos oppilaiden annetaan ymmärtää, etteivät kaikki menneisyyden tapahtumat ole tärkeitä. Kuninkaan vaikutus on tietenkin aivan toista luokkaa kuin talonpojan tai perheenemännän, mutta silti kahta jälkimmäistäkään ei pitäisi unohtaa. Suurten mullistusten ja sotien ohella oleellista on myös se, millaista elämää tavalliset ihmiset elivät tavallisina rauhallisina aikoina. Lisäksi luulisi esimerkiksi 12-vuotiasta koululaista kiinnostavan, miten hänen elämänsä eroaa samanikäisen, mutta sata tai kaksisataa vuotta aikaisemmin eläneen lapsen elämästä.

 

Museoihmisenä joudun tietysti kliseisesti lopuksi toteamaan, että museoiden merkitys erilaisten näkökulmien esittelemisessä on keskeinen.

 

* Kun muut ekaluokkalaiset opettelivat aakkosia, saivat lukutaitoiset viihdyttää itseään koulun lukunurkkauksen aarteiden äärellä. Oma suosikkini ja ainoa kirja, jonka nurkkauksesta muistan, oli esihistoriaa käsittelevä, iso mutta litteä ja sen kannet olivat punaiset ja valkoiset. Luin kivikaudesta kertovaa osuutta yhä uudelleen ja uudelleen.

 

Kuvituksena keskikoulun yleisen historian oppikirja vuodelta 1965.