Luin vastikään mielenkiintoisen kirjan 50-luvun tytöt: päiväkirjat 1951 – 1956 (2004, 6. painos), jonka ovat toimittaneet Katarina Eskola (os. Haavio) ja Satu Koskimies 10-16 -vuotiaana kirjoittamiensa päiväkirjojen pohjalta.

 

En ole ennen lukenut aidoista päiväkirjoista tehtyjä kirjoja, joten kyseessä oli aivan "uudenlainen" lukukokemus. Tosin kovin uudenlainen se ei kuitenkaan ollut, vaan muistutti läheisesti blogien lukemista. Jäin vain harmittelemaan kommentointimahdollisuuden puuttumista. Vaan, jos olisin ollut kirjan tyttöjen ystävätär 1950-luvulla, olisi rajoitettu kommentointimahdollisuus saattanut hyvinkin olla käytössä.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Aina välillä olen eri tahoilla törmännyt sellaisiin bloggauksenvastaisiin puheenvuoroihin tai kirjoituksiin, joissa päiväkirjat ja blogit on esitetty täydellisen vastakkaisina ilmiöinä: päiväkirjat yksityisinä ja siksi "hyvinä", blogit taas julkisina ja "pahoina". Näissä yhteyksissä on muun muassa sanottu, että tajunnanvirran suoltaminen nettiin kaikkien luettavaksi on kaikkea muuta kuin suotavaa (sehän tukkii hakukoneetkin, *pöyristys*!). Päiväkirjojen kirjoittaminen on tietysti täysin hyväksyttävää, koska päiväkirjoja ei ole tarkoitettu muiden kuin kirjoittajan luettavaksi.

 

En voi sanoa ymmärtäväni miksi yksityinen kirjoittaminen on hyvästä ja julkinen pahasta, enkä tässä yhteydessä halua asiaa sen kummemmin ryhtyä spekuloimaan. Sen sijaan haluan pohdiskella tuota päiväkirjojen korkeaan arvoon julistettua yksityisyysaspektia.

 

Alkuun lienee syytä tunnustaa, ettei minulla ole oikeastaan kokemuksia päiväkirjoista. En ole itse kirjoittanut päiväkirjaa, enkä muistaakseni lukenut muidenkaan tuotoksia (Nata, väitä vastaan jos muistat jotain muuta!). Seuraavat päätelmät pohjautuvat siis täysin Katarina Haavion ja Satu Koskimiehen päiväkirjoihin ja niissä esille tulleisiin asioihin.

 

On varmaankin monenlaisia tapoja pitää päiväkirjaa. Kovinkaan yksityisenä ei voine pitää sitä tapaa, joka esittäytyy kirjassa 50-luvun tytöt. Pääsääntöisesti kukin tyttö, Katarina, Satu tai joku heidän lukuisista päiväkirjaa kirjoittavista luokkatovereistaan, näyttää raapustavan tapahtumia ja ajatuksia muistiin vain omaa itseään varten. Silti merkinnöistä ilmenee, ettei kirjan luetuttaminen ystävällä suinkaan ole harvinaista. Tytöt jopa kirjoittavat viestejä toistensa päiväkirjoihin.

 

Koska päiväkirjan kirjoittaja joutuu alati elämään pelossa, että joku (yleensä ystävä, luokkatoveri, sisarus tai vanhempi) lukee salaa hänen päiväkirjaansa, joutuu hän harjoittamaan itsesensuuria (kuinka tutulta tämä kuulostaakaan bloggaajansielussani!). Kaikista tunteista ja ajatuksista ei voi päiväkirjaan vapaasti kirjoittaa. Välillä merkinnät ovat hyvinkin kaartelevia. Esimerkiksi näin kirjoitti Katarina Haavio maanantaina 29.10.1956: "Olen nykyään niin levoton terveydestäni. Minulla on varmaankin joku kamala tauti, koska ... no niin, Anne, kyllähän sinä ymmärrät mitä tarkoitan."

 

Päiväkirjan kirjoittaminen on 50-luvun tytöille sosiaalinen harrastus. Ystävykset kirjoittavat usein yhtä aikaa, koulussa päiväkirjoista keskustellaan, ja niille annetaan nimet, yleensä romaanien tai elokuvien henkilöiden mukaan. Muiden päiväkirjojen nimiä tai sisältöä – ja tietysti niiden omistajia – arvioidaan, joskus hyvinkin kriittiseen sävyyn. Toisen päiväkirjaa luvalla tai luvatta lukenut voi pahoittaa mielensä arvostelevien sanojen johdosta.

 

Myös bloggaaminen on sosiaalinen harrastus ja vielä selkeästi enemmän kuin päiväkirjan kirjoittaminen. Ehkäpä vastustajien mutinat pitäisikin siis tulkita suomalaisesta luonteenlaadusta kumpuaviksi: sosiaalisuus on pahasta, ei se sovi jurolle tuppisuulle. Ellei sitten viinan voimin?

 

*

 

PS. Kirja oli oikein opettavainen. Sanavarastoni täydentyi hauskoilla uusvanhoilla sanoilla alja, jomma ja ihhis. Kahden ensiksimainitun kohdalla pääsin taas siunailemaan googlen kätevyyttä.