<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Sattuman oikusta pääsin näkemään Amos Andersonin taidemuseon Domus Pompeiana - Talo Pompejissa -näyttelyn kahdesti. Kumpaisellakin kerralla osallistuin opastetulle kierrokselle: ensin yleisöopastukselle, myöhemmin työporukalle räätälöidylle erikoisopastukselle. Ensimmäinen opas esitteli pääasiassa elämää Pompejissa. Toinen taas kertoi 1800-luvulta lähtien tehdyistä kaivauksista ja eritoten näyttelyn rakentamisesta, mikä tietysti meitä museolaisia kiinnostikin erityisesti. 

 

Maaliskuun alussa avatussa Domus Pompeiana -näyttelyssä on ehtinyt vierailla jo noin 30 000 kävijää. Koska näyttely on esillä enää tämän viikon loppuun, ei taidemuseon muutaman vuoden takaisen Alphonse Mucha – Art nouveaun pyörteissä -näyttelyn 37 000 kävijän ennätystä varmaankaan ehditä rikkoa. Tulevaisuudessa Mars-jumalan papin ja Pompejin kaupunginvaltuuston jäsenen Marcus Lucretiuksen komeaa asuntoa saattaa olla mahdollista päästä ihailemaan Napolin museossa.

 

Talo Pompejissa on suomalaiseksi näyttelyksi varsin poikkeuksellinen. Se on tehty yhteistyössä kahdeksan eri oppilaitoksen ja monien muiden tahojen kanssa. Näyttelyä on ollut rakentamassa satoja ihmisiä, joista vain pienelle joukolle on voitu maksaa palkkaa. Eri oppilaitosten opiskelijat ovat toteuttaneet kurssien ja opinnäytetöiden muodossa huomattavan osan näyttelyn rekonstruktioista ja oheismateriaaleista. Oppaiden asut, seinämaalaukset, pompejilainen sohva, sarjakuvakirjat, 3d-mallinnukset ... Näin massiivisia ennallistuksia olisi tuskin voitu toteuttaa ilman opiskelijoiden mittavaa työpanosta. En usko, että mitään vastaavaa nähdään Suomessa aivan lähitulevaisuudessa.

 

Marcus Lucretiuksen talon pitosalin eli tricliniumin freskopaneelit irroitettiin alkuperäisiltä paikoiltaan jo 1800-luvulla, sillä esille kaivettuina niiden pelättiin tuhoutuvan auringonvalossa. Pelko oli aiheellinen; jäljelle jätetyistä freskoista on enää tuskin mitään jäljellä. Amos Andersonin taidemuseossa irrotetut freskot ovat palanneet yhteen ensimmäistä kertaa reilusti yli sataan vuoteen. Pitosalin seinät on ennallistettu näiden aitojen Dionysos-aiheisten seinämaalausten ympärille. Värimaailma on kirkas, suorastaan räikeä – sitä dominoi vahva sinooperinpunainen. Joidenkin kävijöiden epäilyksistä huolimatta värisävyjen valinta pohjautuu tieteelliselle tutkimukselle (menneisyys ei ole harmaa ja ruskea, paitsi ihmisten mielikuvissa!). Pitosalin lisäksi näyttelyä varten on rakennettu Marcus Lucretiuksen talossa sijainneen korotetun puutarhan ennallistus. Puutarhaan on sijoitettu aitoja veistoksia.

 

Helsingin kaupungin taidemuseon amanuenssi Mikko Oranen kritisoi rekonstruktioiden ja aitojen esineiden sekamelskaa näyttelyssä. Hän huomauttaa 13.3.2008 Skenet-verkkolehdessä julkaistussa kirjoituksessaan, että kävijän voi olla vaikea erottaa ennallistuksia ja oikeita esineitä toisistaan. Tämä taitaa olla totta. Eilisellä opastuksella ryhmämme sai kuulla, etteivät edes asiantuntijat ole aina kyenneet erottamaan pitosaliin rekonstruoituja freskoja aidoista. Tunnelman luomisen kannalta yhdistäminen kuitenkin kannattaa.

 

Näyttelyn keskeisimpänä ongelmana pidän tekstejä, jotka ovat harvinaisen niukat. Ilman opastusta Talo Pompejissa jäänee katsojalle etäiseksi ja epäselväksi, mikäli hänellä ei ole aiheesta vankkaa tietämystä jo etukäteen. Ihmeellisiä ja mukaansatempaavia tarinoita vuonna 79 tuhkaan ja hohkakiveen hautautuneesta Pompejista ja Domus Pompeiana -näyttelyn rakentamisesta riittäisi kerrottavaksi vaikka tuntikausien ajaksi, se tuli hyvin ilmi kahdella opastuksella.