Viime keskiviikkona sain luettua loppuun Patricia Cornwellin Pedon leima (2005) ja tänään Sue Graftonin M niin kuin murhaaja (1998). Sue Graftonin kirjan lainasin kirjastosta, ja onnetonta kyllä joku nerokas aikaisempi lukija oli keksinyt alleviivata kaikki väärin kirjoitetut sanat – kuulakärkikynällä tietenkin. Raivostuttavaa! Olisi tehnyt mieli kirjoittaa kirjaan tulikivenkatkuinen viesti kyseiselle henkilölle, vaan mitäpä hyötyä siitä olisi ollut, kun kysymyksessä on kuitenkin kirjaston kirja. Joku muu viaton lukija joutuisi vain kärsimään merkinnöistäni, kun taas alleviivailija tuskin koskaan sattuisi lainaamaan jo kertaalleen lukemaansa kirjaa uudelleen. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Nuorten- ja lastenkirjoissa olen aikaisemminkin törmännyt kirjoihin tehtyihin alleviivauksiin ja reunahuomautuksiin, mutta en kieltämättä kovin usein muunlaisessa kirjallisuudessa. Paha pilkunviilaaja olen itsekin, mutta siitä huolimatta en voi käsittää mitä järkeä on lähteä oikolukemaan ja korjailemaan kirjaston kirjaa. Mitä ihmeen kiksejä siitä voi saada?! Kyllä selvästi parempi tapa ilmaista itseään on blogin perustaminen. Sitten voi kirjoittaa lastuja siitä, kuinka monta typoa on kustakin lukemastaan kirjasta löytänyt. Jos ei siis muuta sanottavaa niistä keksi.

 

Mutta, palatakseni taas aasinsilloilta itse asiaan... Sekä Cornwallin että Graftonin kirjasarjat ovat suhteellisen kevyttä lukemista (murhista ja ruumiinavauksista huolimatta) ja molempia sarjoja tulee luettua täysin satunnaisessa järjestyksessä, riippuen siitä, mikä kirja sattuu kirjaston hyllystä milloinkin löytymään. Monissa dekkarisarjoissa onkin tyypillisesti hyvin keskeisessä roolissa tutkittava tapaus, eivätkä kirjat välttämättä edellytä oikeaoppisessa järjestyksessä lukemista. Jälkikäteen on usein hankalaa muistaa, mitkä kaikki kirjat jostain tietystä sarjasta on jo ehtinyt lukea. Varsinkaan, kun kaikissa dekkareissa ei ole takatekstejä, joista voisi luntata juonikuvioita.

 

Viimeisen parin vuoden aikana olen lukenut varsin runsaasti dekkareita: aikaisemmin en niihin ollut kajonnut oikeastaan laisinkaan. Tähän kirjallisuudenlajiin tutustuin oikeastaan ”vahingossa”, kun eräs ystävättäreni alkoi lainata minulle omia kirjojaan. Näin tulin lukeneeksi paljon dekkareita ja ”chick-lit”iä, joista etenkin ensin mainittua sorttia tulee lainattua nykyään myös kirjastosta.

 

Ehkäpä juuri siksi, että useimmat lukemani dekkarit olen lainannut naissankareita rakastavalta ystävättäreltäni, olen tullut lukeneeksi lähinnä naisten kirjoittamia ja naispäähenkilöiden tähdittämiä dekkareita. Poikkeuksena tästä säännöstä ei nyt äkkisältään tule mieleen kuin Henning Manckellin Wallander-sarja, josta olen lukenut muutamia kirjoja (miksi muuten kaikki ruotsalaiset kirjailijat sukupuolesta huolimatta kirjoittavat samanlaisella tyylillä ja lyhyitä virkkeitä viljellen?).

 

Mitään huikeaa, maailmojasyleilevän erinomaista dekkaria en ole vielä tähän päivään mennessä kohdannut, mutta lukuisia viihdyttäviä tarinoita kylläkin. Dekkarit ovat ihan hauskaa lukemista, vaikka pidemmän päälle vähän turhan samankaltaisia – riippumatta siitä kuka ne on sattunut kirjoittamaan.

 

Jos jollakulla on tiedossaan mullistavan loistava dekkari (tai useampia sellaisia), lukuvinkkejä otetaan mielihyvin vastaan ;)