Helmikuussa luin viisi kirjaa. Jason Goodwinin Janitsaaripuu, Mary Higgins Clarkin Kaksoset ja Sophie Kinsellan Muistatko minut? eivät herättäneet oikein minkäänlaisia tunteita. Sen sijaan Jane Greenin Kirjaflirttiä (alkup. Bookends) ja Herbjørg Wassmon Dina’s book (alkup. Dinas bok) olivat molemmat varsin mieluista luettavaa.

Kahdesta viimeksimainitusta jälkimmäinen lienee kuukauden mielenkiintoisin lukukokemus, vaikkakaan ei mikään aivan uusi sellainen. Kirja on peräisin omasta hyllystäni. Ostin sen vuonna 2002 eli samoihin aikoihin, kun romaanin pohjalta tehtyä elokuvaa alettiin esittää elokuvateattereissa. Leffa ei muuten tainnut olla mikään jättimenestys – ensimmäistä ja toistaiseksi myös viimeistä kertaa elämässäni sain rapistella karkkipussia aivan tyhjässä salissa.

Pohjois-Norjassa Belvikan lähellä heinäkuussa 2003.

Dinas bok on norjalaisen Herbjørg Wassmon Dina-trilogian ensimmäinen osa – ja ainoa osa, joka on käännetty suomeksi. Englanniksi on saatavilla kaksi ensimmäistä osaa, ruotsiksi kaikki kolme.

Kyseessä on monitulkintainen ja ajatuksia herättävä romaani naisesta, joka on lapsena aiheuttanut äitinsä kuoleman ja joutunut isänsä hylkäämäksi. Dina on outo ja erilainen naishahmo 1800-luvun puolivälin Norjassa. Hän on villi, voimakastahtoinen ja täysin arvaamaton, eivätkä sosiaaliset säännöt sido häntä. Dina tekee mitä tahtoo ja elää kuin irrallaan maailmasta. Hänen seurassaan kulkee kuolleen äidin Hjertrudin haamu, myöhemmin myös aviomiehen aave. Lukijalle ei kerrota, ovatko henkimaailman olennot todellisia vai Dinan järkkyneen mielen synnyttämiä luomuksia.

Maisemaa Sommeröyssä Tromsön lähellä heinäkuussa 2003.

Tapahtumat sijoittuvat Pohjois-Norjaan, vuonojen ja tuntureiden keskelle. Niissä maisemissa Dina varttuu lapsesta aikuiseksi, soittaa selloa, menee naimisiin, jää leskeksi, aiheuttaa paljon puheita ja lopulta myös rakastuu. Dinan kirja on rakkaustarina, mutta rakkaus ei ole sen keskiössä, vaan Dina itse. Häntä kuvataan enimmäkseen ulkopuolelta, kuin ihmetellen. Dinan tavallisesta poikkeava tapa tarkastella maailmaa jää lukijalle suurimmalta osin arvoitukseksi.

Kirjailijattarella on ärsyttävä tapa pilkkoa virkkeitä kappaleiksi, mikä häiritsee toisinaan melkoisesti. Muutenkin kyseessä on kirja, joka ei sovellu yhdeltä istumalta luettavaksi. Sille on ominaista tietty raskaus, joka korostuu vielä entisestään trilogian toisessa osassa Dina’s son. Jatko-osa on yksi niistä harvoista kirjahyllyäni koristavista kirjoista, joita en ole koskaan saanut luettua loppuun. Yritän tosin taas.