Aina joskus käy niin, että museolle ilmestyy ryhmä ihmisiä, ja jostain syystä opas ei ole saatavilla. Vaihtoehtoisia syitä on monia: ryhmä ei välttämättä ole tajunnut varata opastusta etukäteen, oppaan bussi on voinut hajota matkan varrella tai sitten museolla ja ryhmällä on poikkeava näkemys siitä, milloin opastuksen pitikään tapahtua. Tällaisissa tapauksissa minut yleensä pyydetään pelastamaan tilanne, sillä ennen kuin pääsin museoamanuenssiksi, tein museolla säännöllisesti opastuksia.

 

Tiistaina sain puolen minuutin varoitusajalla opastettavaksi valtavan ryhmän toka- tai kolmasluokkalaisia. Kuulostaa kenties vaarattomalta, mutta ei suinkaan ole sitä. Lapsiryhmään liittyi kaksi keskeistä ongelmaa:

 

1) Tarvittiin erikoisopastus museon erään tietyn kokoelman parissa – valitettavasti juuri sen, josta en tiedä oikeastaan mitään. Yleensä tätä osiota opastavat alan asiantuntijat;

 

2) En ole koskaan opastanut lapsia. Muutamia yksittäisiä lapsia on joskus ollut mukana aikuisista koostuvissa ryhmissä, mutta käytännössä lukiolaiset ovat olleet nuorimpia kuulijoitani.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Koska ryhmä oli niin suuri – se koostui kahdesta luokasta lapsia – jouduin opastamaan sen kahdessa osassa. Ensimmäinen puolisko levisi kirkuvana massana vitriinien väliin. Onneksi sentään kaksi vaaleatukkaista kilttiä tyttöä seurasi uskollisesti perässäni ja luultavasti ainoina kuuli enemmän kuin 2 % siitä mitä sanoin. Syy luokan energisyyteen selvisi kierroksen aikana, kun opettaja –järkyttyneen oloinen nuori mies – tunnusti olevansa ensimmäistä päivää töissä oleva sijainen. Sääliksi kävi.

 

Toinen ryhmä yllättikin minut rauhallisuudellaan. Oma opettaja piti tenavat tehokkaasti kurissa ja nuhteessa. Totta puhuakseni nämä alle kymmenvuotiaat eivät juurikaan käyttäytymiseltään eronneet tavanomaisesta opastuksen tilanneesta aikuisryhmästä. Lapsilta nimittäin sallitaan huomattavasti vähemmän epäasiallista käytöstä kuin aikuisilta. Aikuiset voivat museo-opastuksella ollessaan huoletta kenenkään asiaan puuttumatta rupatella äänekkäästi keskenään, vastata soivaan puhelimeen ja esittää aivan yhtä hyviä – ja outoja – kysymyksiä kuin kahdeksanvuotiaat. Kaikille ryhmille näyttää olevan yhteistä myös se, että osa porukasta kuuntelee opasta, osa tekee ja juttelee omiaan, osa kulkee yhden huoneen muiden perässä ja osa yhden (tai kaksi) huonetta muiden edellä.

 

Mutta nyt niitä stereotypioita, joita otsikossa lupailin. Stereotypiat pohjautuvat niille reilusti yli sadalle opastukselle, jotka olen museolla vetänyt viimeisten kolmen vuoden aikana. Älköön kukaan vetäkö näistä karikatyyreistä hernettä nenäänsä.

 

Aluksi on syytä mainita, että kyseisen museon asiakaskunta on iäkkäämmästä päästä: pääasiassa eläkeläisiä tai tulevia sellaisia. Nuorempiakin kävijöitä on säännöllisesti, mutta – kuten jo ilmeni – lapsia erittäin vähän.

 

Stereotypia 1: Eläkeläisryhmät ovat mukavimpia opastaa. Iäkkäämpi väki on ystävällistä, mukavaa ja osaa nauraa oikeissa kohdissa.

 

Stereotypia 2: Naisia on mukavampi opastaa kuin miehiä. Usein sattuu niin, että ryhmässä on mies, jolla on suunnaton pätemisen tarve. Opas saa tuskin puheenvuoroa ja silloin kun saa, hänen puheestaan koetetaan hakemalla hakea virheitä. Miehet myös esittävät huomattavasti enemmän ns. typeriä kysymyksiä tyyliin: "Ai teillä on täällä tällainen esine, joka liittyy siihen ja siihen alaan. Isoisoisäni oli merkittävä [niin kenen mielestä?!] hahmo tällä alalla, varmaan tiedättekin hänen syntymävuotensa ja kengännumeronsa? Onko teillä kokoelmissa hänen villasukkiaan". Keski-ikäiset miehet ovat pahimpia.

 

Stereotypia 3: Vanhat miehet – yleensä 65-70 -vuotiaat ja tätä vanhemmat – ovat kuitenkin erinomaisen huomaavaisia, kohteliaita ja ystävällisiä. He haluavat ehdottomasti pitää kaikkia ovia auki oppaalle. Vau!

 

Stereotypia 4: Kaikkein tylsintä on opastaa nuoria. Jostain eriskummallisesta syystä noin 16-35 -vuotiaat eivät reagoi mihinkään. He eivät naura, he eivät huokaile, eivätkä ylipäätään anna oppaalle mitään merkkiä siitä, kiinnostaako asia heitä vai ei. Tunnustan olevani aivan samanlainen, kun kuuntelen jonkun muun opastusta.

 

Stereotypia 5: Jokaisessa ryhmässä on kahdesta kuuteen kilttiä tyttöä tai naista, jotka kulkevat säntillisesti oppaan vierellä ja kuuntelevat tarkkaavaisesti. Tunnustan edustavani myös tätä sterotypiaa.

 

Stereotypia 6: Joka toisessa ryhmässä on henkilö (sukupuoli voi olla mikä vain), joka haluaa kertoa oppaalle oman tai jonkun sukulaisensa elämäntarinan. Elämäntarina kuulostaa monesti kiinnostavalta, mutta ajankohta sen kertomiseen ei voisi olla huonompi. Moni näistä elämänkertaihmisistä haluaa kertoa tarinan koko ryhmälle, osa pelkästään oppaalle. Aina, kun opas siirtyy huoneesta toiseen tai muusta syystä pitää pienen tauon puheessaan, tämä henkilö jatkaa omaa tarinaansa. Aikataulussa pysymisestä tulee todellinen haaste.

 

Stereotypia 7: Ehkä kerran kymmenessä opastuksessa yksittäinen henkilö – joissain vielä harvemmissa tapauksissa koko ryhmä – tulee siihen tulokseen, että museonäyttely on rakennettu aivan vääränlaiseksi. Yleensä johonkin aiheeseen liittyviä esineitä on liian vähän tai vastaavasti liian paljon. Tämä on tietysti oppaan syy. Yleensä nämä kritisoijat ovat keski-ikäisiä tai hieman vanhempia naisia.

 

No joo. Oikeasti opastaminen on useimmiten aika hauskaa. Tiistaiset lapsukaisetkin ilahduttivat minua seuraavilla kommenteilla "Mä tykkään historiasta tosi paljon!" ja "Tää on niin kiinnostavaa!".

 

Positiivisimman palautteen olen saanut kuitenkin kerran eräältä opettajaryhmältä. Opastuksen jälkeen äidinkielen opettaja tuli kehumaan hyvää suullista ilmaisua ja erinomaista artikulaatiota. Onneksi on sentään yksi ihminen, jota kirjakieleni ei haittaa! Ala-astelaiset saattoivat kyllä hieman ihmetellä.