Kävin tänään tutustumassa Hyvinkään taidemuseon näyttelyyn "Tykö Sallinen – Krapulan maalarin riivaajia ja enkeleitä". Alunperin tarkoitus oli poiketa tauluja ihmettelemään jo perjantaina, mutta flunssan riivaamana siirsin käynnin tälle päivälle. Se osoittautuikin erinomaiseksi ideaksi, sillä ilmeni, että näyttelyssä järjestetään toisinaan sunnuntaisin yleisöopastuksia. Sattumalta tänään oli sellainen sunnuntai.

 

Näyttelystä saa aina paljon paremman käsityksen opastetulla kierroksella, ja erityisen hyvin tämä pitää paikkansa taidenäyttelyiden suhteen. Taidenäyttelyiden esillepanossa itse taide on yleensä korostetusti pääosassa ja taustatiedoille on annettu melko vähän tilaa. Tämä onkin yksi niistä syistä, joiden vuoksi viihdyn kulttuurihistoriallisissa museoissa paremmin. Pelkkä visuaalinen nautinto ei riitä – se kutittelee, kiusoittelee ja herättää uteliaisuuden. Kaunis kuva ilman kontekstia on vain kaunis kuva (ilman kontekstia). Valitettavan usein ainoa tapa tyydyttää herännyttä uteliaisuutta on ostaa museokaupasta kallis (Tyko Sallisen tapauksessa 55 euroa maksava) kirja taiteilijasta tai koettaa museokäynnin jälkeen googlettaa tietoja. Siksi onkin erinomaista, jos museo tarjoaa asiakkailleen aina silloin tällöin mahdollisuuden osallistua opastetulle kierrokselle sisäänpääsylipun hinnalla (ja onnelliset ICOM-korttilaiset vieläpä pääsevät sisään ilmaiseksi!).

 

En ole koskaan ennen asunut näin lähellä museota. Vain kymmenen minuutin kävely ja voin sukeltaa taidemuseon ihmeelliseen maailmaan. Toiset nauttivat säännöllisesti lähipubinsa antimista, mutta minä voin piipahtaa lähimuseoon. Koska oletettavasti taidemuseon tuleviinkin näyttelyihin järjestetään yleisöopastuksia, voin aloittaa hauskan ja sivistävän harrastuksen ja käydä niitä kuuntelemassa.

 

Tyko Sallinen, Hyvinkäällä pitkään asunut taiteilija, vetoaa selvästi hyvinkääläisiin. Näyttelyn opastusta oli kerääntynyt kuulemaan melkoinen joukko väkeä, ja havaitsin joukossa myös muutamia nuoria ja muutamia miehiä (ei tosin nuoria miehiä). Pääasiassa näyttelyvieraat olivat kuitenkin keski-ikäisiä naisia – kuten museokävijät yleensä ovat.

 

Hyvinkään taidemuseon Internetsivujen perusteella museossa on vain vähän henkilökuntaa. Tämä on museon toiminnan kannalta harmillista, mutta opastusta kuuntelemaan tulleiden kannalta positiivista, sillä erikseen tehtävään palkatun oppaan sijaan näyttelyyn pääsi perehtymään sen suunnitteluun ja rakentamiseen osallistuneen vs. amanuenssi Merja Ilolan johdolla. Tunnin opastukseen mahtui paljon tietoa Tyko Sallisesta ja tämän expressionistisesta tyylistä, kahdesta vaimosta sekä tyttäristä.

 

Näyttely oli luonnollisesti sangen "taulukeskeinen", kuten taidenäyttelyltä olettaa saattaa. Ilahduttavaa kyllä, nähtävillä oli lisäksi myös huonekaluja ja muuta esineistöä Sallisen ateljeetalosta Krapulasta sekä Sallisen elämää ja taidetta käsitteleviä filmejä eri vuosikymmeniltä. 

 

Kuulemani perusteella en osaa pitää Tykö Sallista kovinkaan sympaattisena miehenä. Ensimmäiseen vaimoonsa Helmi Vartiaiseen eli "Mirriin" hän suhtautui tavalla, jota on erittäin vaikea tulkita positiiviseksi. Pikemminkin sävy oli alentava. Siinä vaiheessa, kun pariskunta tutustui, Helmi Vartiainen opiskeli Ateneumissa. Avioliitto keskeytti opinnot ja hänestä tuli miehensä malli. Mirristä maalatut taulut – joissa tämä oli kuvattu porsaannenäisenä ja yksinkertaisen näköisenä – aiheuttivat 1910-luvun alussa huomattavaa kohua. Ne aloittivat julkisen keskustelun siitä, millä tavalla suomalaista naista sopii taiteessa kuvata. Nykyäänhän näitä kuvia pidetään esimerkillisen upeina.

 

Pariskunta sai kaksi lasta, mutta Sallinen lähetti puolitoistavuotiaan esikoisen vaimoltaan kysymättä Tanskaan sisarelleen. Helmi Vartiaisella ei ollut valtaa lapsiinsa: kun hän ja Sallinen erosivat vuonna 1916, joutui hän luopumaan kuopuksestaankin.

 

Näyttelystä poistuttuani jäin pohtimaan taiteilijoihin ja taiteeseen liittyviä kysymyksiä. En voi kieltää, etteikö minua vaivaisi se ylistävä suhtautuminen, jota monet kuuluisat taiteilijat saavat osakseen ainoastaan taiteensa ansiosta. Tuntuu siltä, että (julkisesti tunnustettu) lahjakkuus häivyttää alleen kaikki negatiiviset luonteenpiirteet.

 

Tuleeko taiteilijasta pitää vain, koska hän osaa maalata hienoja tauluja?

 

Mielestäni Suomessa yleinen taiteilijoiden ja suurmiesten palvonta menee joskus askeleen liian pitkälle. Näkemykseni on, ettei taiteellinen lahjakkuus voi kompensoida epämiellyttävää luonnetta ja alentuvaa suhtautumista kanssaihmisiin. En ripustaisi Tyko Sallisen tauluja olohuoneeni seinälle, sillä niistä jää paha maku suuhun – eikä tällä ole mitään tekemistä itse taiteen kanssa.