Hammasharjamainos John Wesslerin kirjoittaman, vuonna 1897 julkaistun

vihkosen Tändernas betydelse och vård. En folkskrift takakannessa.

 

Ennen kuin epäluuloiset suomalaiset oppivat käyttämään hammasharjaa ja erilaisia pulvereita ja tahnoja hampaidensa pesemiseen, oli vallan yleistä, että perusteellisen huuhtelun katsottiin riittävän suun puhdistamiseen. Vesi tietysti oli hyväksi havaittu pesuaine, ja siihen voitiin myös lisätä veitsenkärjellinen suolaa. Ja tokihan erilaisia suuvesiä kiinankuorikeitteestä piparminttuveteen sai apteekistakin.

 

Wanhan lääkärin kirjoittamassa ja Werner Söderströmin vuonna 1881 kustantamassa oppaassa Sairasten Hoito Perheissä kehotettiin hankkimaan suuvettä apteekista:

 

”Niiden aineiden wahingoittamattomiksi tekemistä warten, joita on jäänyt hammasten wäliin, on hyödyllistä huuhtoa suuta liuoksella, jota woi teettää apteekissa sadasta osasta wettä ja puolesta tai yhdestä osasta ylimangaanihappoista kaaliota (kali hypermanganicum) tai wesisekaisella wäkiwiinalla, johon sekoitetaan 1 tai 2 osaa puhdasta karpolihappoa sadalle osalle ensinmainittua. Täten woi suojella itseään hammastaudiltakin.”

 

Jo 1800-luvulla oli Suomessa saatavilla myös kaupallisia, ulkomaalaisia suuvesiä. Niitä tehtiin tunnetuksi sanomalehtien mainoksissa. Esimerkiksi Uuden Suomettaren numerossa 1885: 187 mainostettiin Kothe’n Hammas-Suuvettä:

 

”Muuta lääkettä ei ole olemassa, joka puhdistaa ja raitistuttaa hampaat, jonka jälkimäisen kautta paha haisu estetään suusta, jos se saa alkunsa hampaista, estää tulehduksen ja mädän kokoontumisen onttoihin hampaisin, poistaa hampaiden hyvään säilyttämiseen niin vahingollisen n.s. viinikiven ja estää sen, sekä muiden organisten aineiden uudestaan muodostumisen ja antaa luotettavampaa ja täydellistä suojaa hammassärkyä vastaan, kuin Kothe’n Hammas-Suuvesi.”

 

Illodin-mainos Suomen kuvalehden numerossa 1924: 39.

 

Eräät suomalaistehtaatkin alkoivat valmistaa suuvesiä 1800- ja 1900-luvun taitteessa. Tunnetuimpana kotimaisena suuvetenä lienee pidettävä Illodinia, joka mainonnan ansiosta tuli tunnetuksi maaseudullakin jo kahdennenkymmenennen vuosisadan alussa.

 

Illodinin valmistajan, Riihimäellä sijainneen Helios, F. Niemelän Teknillisen Tehtaan hintaluettelossa N:o 7 (1912) kerrottiin suuveden ilahduttavista ominaisuuksista:

 

”Illodin on wäkewöity, hywin woimakas antiseptinen neste, jolla on hywin suuri bakteria tappawa woima. Illodin waikuttaa mätä- ja muiden tautien itiöitä tappawasti, waikka sitä sekoitetaankin esim. 1 osa Illodiinia 100 osaan wettä ja wieläkin laimeampana. (...) Suuweden käyttäjän on hywä tietää, ettei hänen käyttämänsä suuwesi sisällä syöwyttäwiä happoja kuten esim. Wademecum, joka sisältää niin woimakasta happoa, että se pienen käyttöajan jälkeen syöwyttää pois emaljin hampaista.”

 

Vuosisadan alussa suuvesiä mainostettiin monikäyttöisinä ihmelääkkeinä. Sen lisäksi, että niillä voitiin kurlata suuta tai pestä hampaat hammasharjan kera, voitiin niitä käyttää myös yleiseen desinfiointiin, finneihin, yskänrupeen ja ties miten moneen muuhun tarkoitukseen. Esimerkiksi kauppias Valfrid Bäckmand todisti 1900-luvun alussa Helios, F. Niemelän Teknillisen Tehtaan hintaluettelossa n:o 11, että:

 

”Helios, Teknillisen tehtaan asiamiehenä olen toiminut lähes 2:si vuotta ja sinä aikana välittänyt tuhansia pulloja Illodinia yleisön käytettäväksi, josta yleisö on lausunut lukemattomia kiitoslauselmia, kuinka tehokkaasti Illodin voi parantaa ajoksia, kolotusta, hammassärkyä, päänkipua, nuhaa ja finniä sekä kaikkia raudanhaavoja. Jotkut ovat käyttäneet Illodinia hevosen norissakin (pääntauti) ja tulleet siihen vakuutukseen, että Illodin on paras lääke siihenkin.”

 

Tiedetään, että 1900-luvun puolivälissä moni nuori mies huuhtoi suunsa huolellisesti Illodinilla ennen tansseihin lähtöä. Hengityksen karvaat huurut kätkeytyivät voimakkaamman tuoksun alle, ja suukkoakin uskalsi odottaa.

 

Suukottelu ja Illodin liittyivät yhteen myöhemminkin. 1970-luvulla televisiossa pyöri Heikki Kinnusen tähdittämä mainos, jonka slogan ”Ja suu on laakista raikas” kuulostanee edelleenkin tutulta monien korvissa.

 

Illodin ja muut suuvedet maistuivat myös alkoholin korvikkeena. Esimerkiksi Jukka Kemppinen muisteli pari vuotta sitten blogissaan lapsuutensa ja nuoruutensa ”puliukkojen” juomatottumuksia:

 

”Kirkonkylissä ei tietenkään ollut Alkoa, eikä kauppalan viinakaupasta myyty juopoille. Suosittu korvikepäihde oli suuvesi Illodin, mutta myös Eau de Colognea juotiin ja nikkarinlakasta sai suolan avulla päähän menevää janojuomaa.”