446545.jpg

Robert Holdstockin Muinaisuuden kosketus (The Fetch) julkaistiin suomeksi vuonna 1993. Luin kirjan pian tämän jälkeen ja vaikutuin valtavasti. Sittemmin olen lukenut melkein kaikki muutkin Holdstockilta suomennetut kirjat ja pitänyt lähes jokaisesta. Muinaisuuden kosketus on kuitenkin aina kyennyt säilyttämään erityisasemansa.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Kun tartuin kirjaan pari viikkoa sitten Hyvinkään pääkirjastossa, tein sen sekavin tuntein. Minulla on kirjasta silkkoja positiivisia muistoja: se on yksi niistä, jotka ovat vaikuttaneet minuun tavanomaista syvällisemmin. Edellisestä lukukerrasta oli kuitenkin ehtinyt vierähtää jo yli kymmenen vuotta, minä aikana olin (oletettavasti) kasvanut lapsesta aikuiseksi. Pelkäsin, että Muinaisuuden kosketus olisi menettänyt osan lumovoimastaan; että tulkitsisin sitä nykyään toisin kuin ennen.

 

Itseasiassa tulkitsinkin sitä toisin kuin ennen, mutta silti lukukokemus ei ollut yhtään vähempää merkityksellinen. Ensimmäisellä kahdella lukukerralla samaistuin paljon voimakkaammin päähenkilöön, nuoreen poikaan. Nyt mielenkiintoni kohdistui laajemmin kirjan kaikkiin henkilöihin, aikuisiin ja lapsiin.

 

Olen aina ollut viehättynyt kaikesta "yliluonnollisesta" ja se lienee yksi niistä syistä, miksi Muinaisuuden kosketus minua kiehtoo. En kuitenkaan enää kokenut mystisiä tapahtumia kirjan kiinnostavimmaksi osaksi, vaan tähän asemaan olivat nyt kohonneet keskeisten henkilöiden väliset suhteet. Tällä lukukerralla sisäistin ensimmäistä kertaa, että kirja kertoo todella pahasti hyväksikäytetystä lapsesta – ei tosin seksuaalisessa mielessä. Adoptiovanhemmat, erityisesti isä, hyödyntävät rakkautta ja hyväksyntää kaipaavan pojan erikoista taitoa noutaa arvoesineitä menneisyydestä. Poika on tärkeä isälleen vain tuottamansa rahallisen hyödyn vuoksi. Tämä tulee kirjassa niin selvästi esille, että on suorastaan ihmeellistä, etten ole siihen aikaisemmin kiinnittänyt (muistaakseni ainakaan) kovin suurta huomiota. 

 

Muinaisuuden kosketus oli kiinnostavaa luettavaa myös ammatilliselta kannalta: siinä tuli esille museomaailmaa sivuava eettinen ongelma. Miten pitäisi suhtautua mieheen, joka myy menneisyydesta hankittuja esineitä kovasta hinnasta keräilijöille? Esineet ovat periaatteessa verrattavissa oikeisiin arkeologisiin löytöihin, mutta ne ovat siirtyneet nykyaikaan ajan halki, vanhenematta. Kukin päähenkilön erikoisilla voimillaan saama esine on poissa menneisyydestä: sitä ei voi enää kaivauksilla löytää. Eikö se siis pikemminkin kuuluisi museoon ja/tai tutkimuksen piiriin?

 

Voiko tällaisen esineen myydä? Minusta se on eettisesti sangen epäilyttävää.