Tänään on sellainen päivä, että ihan olosuhteiden pakosta on välttämätöntä harjoittaa hiukan nostalgisointia. Huikea museourani alkoi nimittäin toukokuun kolmantenatoista, viisi vuotta sitten. Nuorena ja kokemattomana 23-vuotiaana museologian sivuaineopiskelijana pääsin ihan sattuman kaupalla harjoittelijaksi siihen samaiseen museoon, joka minut edelleenkin työllistää.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Juhlapäivän kunniaksi päätin kaivaa syksyllä 2003 kirjoittamani harjoitteluraportin naftaliinista ja poimia esille joitain silloisia ajatuksiani museotyöstä.

 

”Valitettavasti näyttää siltä, että museologian opinnoissa painottunut teoreettinen tietoaines ja käytännön museotyö eivät kohtaa toisiaan. Tai eivät ainakaan harjoittelijan edustamalla ruohonjuuritasolla. -- -- Joskus tarvitaan hieman käytännönläheisempää osaamista. ”

 

Samoilla linjoilla olen edelleenkin. Museotyö on niin suurelta osin konkreettista ja käytännönläheistä, ettei pelkän teoreettisen osaamisen turvin pääse erityisen pitkälle. Harjoittelun merkitys käytännön asioiden opettajana ylikorostuu, mikäli niitä ei opintojen aikana huomioida millään muulla tavalla. Tämä sysää suuren vastuun työharjoittelua ohjaavien museoiden niskoille: kolmen kuukauden aikana opiskelijan pitäisi ehtiä oppia kaikki tarpeellinen museotyöstä. Toivottavasti museologian opetus on kehittynyt niistä ajoista, kun suoritin sivuaineopintokokonaisuuteni!*

 

”Myös taitavasti hoidettu markkinointi vetää ihmisten katseen kohti museoita. Perinteisten ”kukkahattu-humanistien” lisäksi museoihin pitäisi palkata myös taloustieteen osaajia, ”kylmäverisiä ja laskelmoivia ihmisiä, joilla raha kiiltelee silmissä”.”

 

Rahapa hyvinkin maailmaa pyörittää... Nyt viisi vuotta myöhemmin ymmärrän hyvin, ettei museoihin noin vain palkata uusia ihmisiä, ei edes niitä elintärkeitä kokoelmia hoitamaan. Jokainen uusi virka tai työsuhde on kiven takana. Kaikilla museoilla ole rahaa edes pienimuotoiseen markkinointiin, saati sitten taloustieteilijän palkan maksamiseen.

 

Ja loppukevennykseksi vielä muutama sana teräaseista:

 

”-- -- olen oppinut myös varsin yllättäviä asioita, sellaisiakin, joita en olisi aikaisemmin edes oivaltanut museotyössä tarvittavan.  Olen työsuhteeni aikana esimerkiksi harjaantunut käyttämään vasaraa ja nauloja. Myös puukonkäsittelytaitoni on elpynyt samalle tasolle, kuin mitä se oli jo unhoon vaipuneiden partiopäivieni aikoina.”

 

Sangen vitsikästä. Minut pidempään tunteneet muistavat varmaan mainiosti, että partioaikoina käsittelin puukkoa parhaimmillaankin huterasti. Eräältäkin leiriltä on jäänyt mieleen vain kolme asiaa: verta pulppuava etusormi (arpi erottuu edelleen), voikukanlehdistä valmistettu salaatti ja se hetki, kun upposin vyötäröä myöten suohon.

 

***

 

Nyt haihdun pakkaamaan laukkua huomenna Porissa alkavia Museopäiviä varten. Palaan takaisin jälleen perjantai-iltana.

 

Lähden matkaan ilman kameraa. Lukuisista hyvistä vinkeistä (kiitos niistä! :) huolimatta olen edelleen aika ulalla sen suhteen, mikä kamera kannattaisi ostaa. Ehkä koen valaistuksen pitkän junamatkan aikana.

 

Yllättäkää minut iloisesti ja osallistukaa Merkityksellinen esine -meemiin sillä välin, kun olen poissa. Tärkeitä esineitä on kertynyt listaan vasta viisi.

 

 

* Tätä kappaletta kirjoittaessa tuli niin voimakas deja vu -tunnelma, että en voi kuin pahoitella syvästi, jos olen avautunut aiheesta jo aikaisemmin. Pidän asiaa kuitenkin hyvin tärkeänä