1238692305_img-d41d8cd98f00b204e9800998eSe tapahtui luultavasti niihin aikoihin, kun kesä oli jo alkanut menettää kirkkainta vihreyttään, mutta syksy ei ollut vielä päässyt kunnolla käyntiin. Oli vuosi 1983,  ja loppukesästä oltiin saatu nauttia lämpimästä, enimmäkseen kuivasta säästä. Samaisena vuonna Bananarama oli julkaissut esikoislevynsä, internet saanut alkunsa, ja kaksi vihreää kansanedustajaa oli valittu ensi kertaa eduskuntaan Suomessa. Helsingissä järjestetyissä ensimmäisissä yleisurheilun maailmanmestaruuskilpailuissa noin 1300 urheilijaa kilpaili kimaltelevista mitaleista. Yksikään näistä asioista ei kuitenkaan koskettanut tai kiinnostanut minua millään tavalla, sillä olin hiukan alle neljävuotias ja katkeran kateellinen parhaan ystäväni korvakoruista.

Muistan vieläkin kuinka seisoimme alapihalla ruskean mattotelineen vieressä, kun hän esitteli minulle vastikään hankittuja korujaan. Sen jälkeen äitini ei saanut rauhaa ennen kuin oli luvannut viedä minut ja korvani rei’itettäväksi. Kivulla pelottelu ei auttanut; olin itsepäisesti päättänyt mitä halusin. Tietysti itkin tosipaikan tullen, mutta perääntyä en voinut.

Miten suuri olikaan pettymys, kun pian huomattiin etten voikaan käyttää hopeisia korvakoruja. Muutamassa minuutissa korvalehteni muuttuivat turpeiksi ja punaisiksi. Jouduin tyytymään kultaan, jota jo silloin pidin väriltään tympeänä.

Lapsuudenaikaisia korvakorujani ei ole säilynyt montakaan, sillä niitä putoili milloin suihkuun milloin ulos. Joskus niitä etsittiin lakanoiden välistä ja sängyn alta. Käyttämättömäksi jääneet hopeiset korvanapit ovat kuitenkin visusti tallessa. Ne ovat säilyneet korurasiassa kaikki nämä vuodet. Usein olen niitä haikeana silmäillyt: miten kauniisti sininen ja hopea sopivatkaan yhteen! Tuskinpa yksikään korvakoru voisi miellyttää silmääni enemmän kuin nämä yksinkertaiset pienet napit, jotka sain kolmevuotiaana.