Tänään teimme työporukalla retken Suomen elokuva-arkiston Elävän kuvan museoon, jossa pääsimme kuuntelemaan kahden asiantuntijan esittelyä. Näyttelyn lisäksi saimme nähdä myös varastotilat, mikä oli luonnollisesti erittäin kiinnostavaa – eihän näyttely kerro museosta juurikaan, sillä sinne mahtuu vain rajallinen määrä esineitä. Ja tietysti meille näytettiin myös tarkkaan valittuja helmiä Suomen elokuva-arkiston filmikokoelmista. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Näkemiemme filmien joukossa oli muun muassa sotapropagandaelokuva, jossa urheat suomalaiset sotilaat valtasivat vuonna 1941 Sortavalan takaisin pahojen ja siivottomien bolsevikkien käsistä. Filmissä puhuttiin moittivaan sävyyn ”bolsevikkien propagandistisista patsaista”, mutta toisaalta oltiin – täysin viattomasti? – sitä mieltä, että mokomista venäläisistä jo ulkonäönkin perusteella voi havaita kuinka kelvottomia nämä ovat. Suomalaiset katsoivat myös voivansa tehdä päätelmiä bolsevikkien sotataidoista näiden sotkuisen päämajan perusteella.

 

Elävän kuvan museo sijaitsee Helsingin Sörnäisissä Heinon Tukun, Liha Pihan ja monien muiden erikoisesti nimettyjen tukkujen läheisyydessä. Museo on sijoitettu – mahdollisesti väliaikaisesti – vanhaan funkistyyliseen rakennukseen, jota on alun perin käytetty veneveistämönä. Kuten henkilökunta useampaan otteeseen huokaili, tilat ovat vaatimattomat, mutta mikäli rahoitusta järjestyy, museo muuttaa joskus näyttävämpään ympäristöön. Elävän kuvan museo on toiminut hiukan alle kaksi vuotta, minä aikana noin 5000 asiakasta on käynyt ihailemassa näyttelyä.

 

Museossa oli esillä runsaasti erilaisia elokuvahistoriaan (ja sitä edeltävään aikaan) liittyviä koneita – enimmäkseen kameroita ja projektoreita – ja muita esineitä – esimerkiksi elokuvateattereiden katsomoiden tuoleja – sekä seinillä kehystettynä vanhojen elokuvien julisteita. Harmi, ettei museokauppaa ollut. Olisin mielelläni ostanut kopiot parista vanhasta elokuvajulisteesta ja kehystänyt ne uuden kodin seinälle.

 

Vanhat elokuvat ovat kyllä niin tavattoman hauskoja, että on pakko todeta niiden olevan esineistöäkin monin verroin kiehtovampia. Saimme nähdä muun muassa koosteen, jossa esiteltiin elokuvan kehitystä 1890-luvulta pitkälle 1900-luvun puolelle. Koosteeseen oli valittu paloja erilaisista elokuvista.

 

Entisaikain Helsingissä hevoskärryt, polkupyöräilijät ja raitiovaunut kulkevat rinnan pitkin Esplanadia...

 

Sibelius reippaalla kävelyllä syksyisessä säässä Tuusulanjärven liepeillä, kotinsa Ainolan lähellä – sikari toisensa perään suupielessä tupruten...

 

Erinomaisella egolla varustettu laulava merimies (jonka nimi valitettavasti vilahti silmieni ohi) tarinoimassa siitä, kuinka naiset eri puolilla maailmaa ovat häneen aivan rakastuneita. Merenkin suolaisuuteen tämä vanhempi herrasmies (?) löytää loogisen selityksen: naisten hänen vuokseen vuodattamista kyynelistä se tietysti johtuu...

 

Ensimmäinen suomalainen värifilmi (1940-luvulta?) kuvaa väen hyörinää Kauppatorilla. Monivärisiä hedelmiä ja vihanneksia on tarjolla selvästi useampaa sorttia kuin Kannelmäen lähikaupoissa nykyään...

 

Marsalkka Mannerheimiä esittelevässä koosteessa oli hienoa nähdä entistä Helsinkiä, mutta parhaiten jäi kyllä mieleen joukkokohtaus, jossa keskenään samanlaisiin asuihin sonnustautuneet hyväkroppaiset nuoret miehet olivat ulkona voimistelemassa. Voi sitä uskomatonta hyppelyä! (Miten tämä voimistelukohtaus liittyi Mannerheimiin...? Se meni minulta vähän ohi, jostain syystä.)

 

Filmien välissä kävimme keskustelua museon henkilökunnan kanssa kaikenlaisista museoihmisiä askarruttavista kysymyksistä. Saimme kuulla muun muassa nitraattifilmien ongelmista, joista jotain entuudestaan jo tiesimmekin. Näitä tulenarkoja ja räjähdysherkkiä filmejä käytettiin 1950-luvun loppuun saakka, kunnes ne lopulta korvautuivat turvallisemmilla filmeillä. Nitraattifilmit – etenkin huolimattomasti käsiteltyinä – aiheuttivat toisinaan tulipaloja, ja Pohjoismaiden vakavin elokuvateatterionnettomuus sattui vuonna 1927 tamperelaisessa elokuvateatteri Imatrassa. Palossa kuoli 21 ihmistä ja loukkaantui 30. Nykyään nitraattifilmien säilyttämisessä ollaan erittäin varovaisia – niitä säilytetään kuten muitakin räjähteitä.

 

Elävän kuvan museo on avoinna keskiviikkoisin ja torstaisin klo 12-18 (sekä tietysti muulloinkin sopimuksen mukaan). Kannattaa käydä katsomassa, mikäli vanhat elokuvat kiinnostavat!