Eräs opinnäytetyötään varten kuvia ja kirjallisuutta museolta etsivä nuori nainen istahti tänään kirjastomme lattialle, hyllyn kupeeseen. Kun ehdotin naapurihuoneen pöydän ääreen asettumista, sain kuulla lumoavan selityksen siitä, miksi kirjaston puinen lattia voittaa pöydän ja tuolin. Vanhojen kirjojen tuoksussa on sitä jotakin! Hieman aikaisemmin sama nainen oli päivitellyt ääneen valokuva-arkistomme herkkää aromia.

 

Minusta on tullut lähes kuuro ja sokea – tai mitä termiä hajujen suhteen vastaanottamattomasta henkilöstä pitäisikään käyttää – museon luontaiselle ominaistuoksulle. Kun viettää päivittäin tuntikausia samassa tuoksumaailmassa, sille turtuu. Saman huomasin aikoinaan ollessani kesätyössä kahvia pakkaamassa. Kahvin pistävän tuoksun tunsi aamulla vain minuutin verran, ja seuraavan kerran se tuli mieleen vasta kotimatkalla täyteenahdetussa metrossa, ihmisten kummastuneista katseista valpastuneena.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Kunkin museon hajumaailma on aivan omanlaisensa yhdistelmä. Myös museon eri tiloissa tuoksut vaihtelevat. Valokuvien tuoksu, kirjojen tuoksu, arkistoaineiston tuoksu: niitä kaikki yhdistää vanhan paperin ja pölyn aromi, jonka joukossa saattaa leijailla vivahdus nahkaisia kirjan kansia. Esineiden hajut ovat moniulotteisempia ja enemmän museokohtaisia. Esineitä on niin monenlaisia. Niiden tuoksuista ovat minulle tulleet tutuimmiksi puun, metallien – ruosteen! – ja lääkkeiden hajut. Menneisyyden hajut. Kaikki eivät osaa arvostaa museoiden "pölyisten" tuoksujen monimuotoisia sävyjä. Toisille nämä hajut taas viestittävät pelkästään positiivisesti.

 

Paradoksaalista kyllä, kaikkien miedoimmillaan museon tuoksu on näyttelyssä: eristettynä vitriineihin, piilotettuna lasiseinien taakse. Liudennettuna silkalla harventamisella. Mitä onkaan kymmenen tai edes viidenkymmenen esineen ominaistuoksu verrattuna varastojen hajutiivistymään, tuhansien ja tuhansien esineiden pakottavaan läsnäoloon?

 

Museaalisista hajuista nauttivien iloksi pitäisi markkinoilla olla hajuvettä, johon olisi tiivistetty museoiden ydin. Suihkaus kirjoilta maistuvaa älykköparfyymia ja pisara vanhaa viisautta; näillä konsteilla voisi vakuuttaa lähipiirinsä ylivertaisista henkisistä ominaisuuksistaan. Kuka haluaa tuoksua kukkasilta, kun voi tuoksua menneiltä ajoilta?

 

Yksi museoparfyymin luontevista käyttötarkoituksista olisi tietysti näyttelyiden "terästäminen"; tylsimmätkin näyttelyt heräisivät eloon, kun seinille ruiskutettaisiin piristäviä hajuja. Museohajuvesiä olisi myynnissä ainoastaan museokaupoissa, ja niitä valmistaisivat konservaattorit. Upeaan kristallipulloon säilötystä sulotuoksusta voisi varmaankin veloittaa ainakin pari sataa euroa, mutta museon henkilökunta saisi ostaa puoleen hintaan!

 

Tosin... tarvitseeko museon henkilökunta tätä parfyymiä? Eikö työpaikan aromi tartu hiuksiin, vaatteisiin ja iholle? Kuinka viehättävä ajatus!

 

...Mies on sitä mieltä, että en haise yhtään museaaliselle. Höh. Ilonpilaaja!