<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Museolla laaditaan parhaillaan pelastussuunnitelmaa tulipalojen ja muiden mullistusten varalle. Suunnitelman eräs keskeinen osa on näyttelyesineiden pelastusjärjestys. Kustakin salista valitaan kolme esinettä, jotka pyritään ensisijaisesti turvaamaan hätätilanteessa. Muut saavat mennä, jos aika ei riitä niiden pelastamiseen.

 

Tänään olenkin viettänyt aikaa näyttelytiloissa vitriineitä lasittuneesti tuijottaen. On kovin vaikeaa arvottaa esineitä, joita voi olla kymmeniä, jopa satoja yhdessä huoneessa. Tai ei se tärkeimpien valitseminen ole edes kaikissa tapauksissa niin vaikeata, vaan henkisten hyvästien jättäminen niille esineille, jotka eivät tule valituiksi. Harvoin omat "lempiesineeni" kuuluvat kaikkein korvaamattomimpaan ykkösluokkaan.

 

Olisi kovin mukavaa tuudittautua siihen uskoon, ettei mitään pahaa pääse sattumaan museolle. Vaan kuitenkin niiden viiden vuoden aikana, jotka olen työskennellyt museolla, on alle kilometrin säteellä ollut kaksikin tulipaloa. Ensimmäinen näkyi museon ikkunasta, jälkimmäisestä kertoi toimistosihteerimme pari kuukautta sitten lounastauolta palatessaan. Molemmissa tapauksissa savun haju leijaili itsepintaisesti näyttelytiloissamme, muistuttaen siitä, että mitä tahansa voi sattua.

 

Kaikenlaista kummaa museolla onkin sattunut näiden vuosien aikana. Jotkut asiat ovat olleet pelottavia, jotkut huvittavia, toiset taas ärsyttäviä – tai yhdistelmä näitä kaikkia. Onneksi mitään liian vakavaa ei kuitenkaan ole tapahtunut. Toistaiseksi olen kirjannut näitä sattumuksia vain työpäiväkirjaani, mutta ehkäpä joskus vuosikymmenten kuluttua kokoan ne pieneksi omakustanteeksi, ja paljastan museotyön jännittävät ja dramaattiset puolet.

 

Tänään aamulla muuten havaittiin, että joku valopää oli käynyt helpottamassa itseään museon aulassa olevaan postilaatikkoon. Onneksi vain yksi aikakauslehti oli kastunut.