<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Kaikkihan tietävät (vai tietävätkö?) sen tunteen, kun kirja sylissä julkisessa liikennevälineessä istuessaan oivaltaa, että kyyneleiden tuloa ei yksinkertaisesti voi estää. Päähenkilön läheisin serkku on juuri kuollut tai jotain muuta järkyttävää tai ihanaa on tapahtunut. Kurkkua kuristaa ja silmissä polttelee. Hyvällä tuurilla laukusta löytyy sentään nenäliina, johon voi hienovaraisesti kuivata kyyneleitä samalla, kun koettaa lukea itkettävän kohtauksen nopeasti läpi. Tällaisessa tilanteessa ei kirjaa tietenkään voi sulkea parempia aikoja odottamaan, sillä jotain keskeistä on juuri meneillään – mahdollisesti jopa kirjan jännittävin kohta!

 

Liikuttavien kirjojen takakanteen pitäisi saada jonkinlainen itkuvaroitusmerkintä, vaikkapa pisaran muotoinen tarra. Tällöin kiusallisia tilanteita julkisissa liikennevälineissä ei pääsisi syntymään niin usein. Nauruvaroituksestakin saattaisi olla joillekin lukijoille hyötyä. Kirjalle hihittäminen ja tyrskiminen julkisesti on kenties vielä itkemistäkin kiusallisempaa, sillä se väistämättä saa aikaan ääntä.

 

Kirjat ovat itkettäneet minua niin kauan kuin muistan, luultavasti aivan lukutaidon ensimmäisistä hetkistä alkaen. Myös elokuvilla ja tv-sarjoilla on ollut sama vaikutus. Varhaisin "itkumuistoni" liittyy jo aivan lapsuuteen. Luultavasti olin noin viiden tai kuuden vuoden ikäinen, kun vanhempani vuokrasivat kioskilta Candy Candy -animesarjan ensimmäisen videon katsottavakseni. Lienenkö koskaan itkenyt yhtä katkerasti kuin silloin, kun orpokodissa asuvan Candy-tytön paras ystävä Annie adoptoitiin, ja tytöt joutuivat eroon toisistaan? (Jälkikäteen on helppo yhdistää tämä traaginen suru oman parhaan ystäväni hieman aikaisemmin tapahtuneeseen muuttoon. Helsingin ja Inkoon erottava noin 60 km välimatka oli neljä-viisi-vuotiaalle loputon: parin vierailun jälkeen päättyi se ystävyys. Terkkuja Terhi P:lle, jos satut tätä joskus lukemaan. ...Hulluinta, että tästä kirjoittaminen tuo edelleen kyynelet silmiin.)

 

Candy Candya ovat seuranneet lukemattomat kyyneleet kirjaston kirjojen lehdillä ja elokuvateattereiden armollisessa hämärässä. Kotona on hyvä lukea – talouspaperirulla tai nenäliinapakkaus käden ulottuvilla takaa keskeytymättömän lukunautinnon. Yksin ollessa voi vapautuneesti suorastaan vollottaa ääneen.

 

Mikä sitten kirvoitti kyyneleitä viimeksi? Se ei ollut kirja eikä elokuva, vaan SusuPetalin jatkokertomuksen viimeinen osa Hömpän helmissä tänä aamuna. Se iski täysin yllättäen ja voimalla. Onneksi olin yksin kotona ja sain parkua rauhassa.