<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

688713.jpg

 

Museokeskus Vapriikki sijaitsee Tammerkosken kupeessa lyhyen kävelymatkan päässä Tampereen rautatieasemasta. Museorakennus on Tampellan entinen alaverstas, jonka vanhimmat osat ovat valmistuneet jo 1880-luvulla. Vapriikki on muodostettu entiseen tehdaskiinteistöön kymmenisen vuotta sitten yhdistämällä useampi aikaisemmin erillään toiminut museo. Näyttely- ja yleisötiloja rakennuksesta löytyy hulppeat n. 5000 neliömetriä, mikä lienee museokeskukselle osaltaan siunaus, osaltaan vitsaus.

 

Suuret museokeskukset näyttävät olevan hyvässä huudossa tällä hetkellä. Museokeskus Vapriikin ohella ainakin Tampereen Työväenmuseo Werstas, Espoon Näyttelykeskus WeeGee ja ensi vuonna Kotkaan avattava Merikeskus Vellamo tuntuisivat edustavan samaa uudehkoa trendiä yhdistää useita museoita samaan rakennukseen.

 

Ja miksipä ajatus ei toimisi – ovathan ihmiset oppineet vallan mainiosti viihtymään ja asioimaan suurissa ostoshelveteissä, kuten Itäkeskuksessa, Isossa Omenassa, Jumbossa ja muissa vastaavissa. Samaa periaatetta hyödyntäen valtavat museokompleksit houkuttelevat luokseen paljon väkeä, josta riittää kävijöitä jokaiselle yhteenliittymän museolle. Jos yksi pieni museo ei menesty kovin hyvin kilpailussa muita museoita vastaan, voi yhdistyminen muiden pienten (tai vielä parempaa, suurten) kanssa auttaa asiaa. Kun markkinointi on yhteistä, säästyy rahaa tai sitä voidaan käyttää suureellisempaan mainontaan.

 

Kauhuskenaariona voidaan tietysti pohtia aiheuttaako museokeskusten yleistyminen samankaltaisen ilmiön kuin suurten automarkettien sikiäminen: pienet lähikaupat eivät aina ole pärjänneet kilpailussa, vaan ovat joutuneet sulkemaan ovensa. Miten käy pienten museoiden? On toisaalta syytä huomata museoiden ja kauppakeskusten merkittävä ero: museoiden ei ole tarkoitus tuottaa voittoa, eikä siinä mielessä voida puhua museoiden välisestä kilpailusta (vaikka se olisikin fakta). Museoiden pitäisi pyrkiä yhteistyöhön, ja näin toki tapahtuukin. Viime aikoina on kiinnitetty erityisesti huomiota ns. kokoelmapoliittisiin ohjelmiin ja koetettu pohtia museoiden välistä työjakoa. Useamman museon ei ole syytä kerätä samanlaista aineistoa, vaan erikoistuminen on suotavaa, jopa välttämätöntä. Tämä säästää paljon resursseja – erityisesti varastotilaa.

 

Kävijän kannalta on kuitenkin suuri ero siinä, vieraileeko hän museossa vai museokeskuksessa. Näyttelyä ei voi lähestyä samalla tavalla. Tästä kirjoitti Museoblogin Nina Puurunen jo pari vuotta sitten Vapriikissa käytyään:

 

"Mutta onko tosiaankin ajateltu, että tällainen tavallinen näyttelyvieras voisi todellakin omaksua edes murto-osan näyttelyn tarjoamasta sisällöstä, kun pohjatiedotkin ovat usein huterat?"

 

Suurten museokompleksien näyttelyitä ei yksinkertaisesti voi kahlata läpi kovin suurella tarkkuudella, vaan ne täytyy hyväksyä laajempina kokonaisuuksina. Vaihtoehtona on tietysti näyttelyn läpikäyminen riittävän pieninä annoksina, useamman päivän tai viikon aikana. Ulkopaikkakuntalaisille ja vähävaraisille tämä ei kuitenkaan taida kovin usein olla varteenotettava vaihtoehto.

 

Museokokemukseen vaikuttaa myös se, suhtautuuko näyttelyihin opetuspaketteina vai nautiskeleeko niistä muussa mielessä. Uskoakseni suurin osa kävijöistä ei tule näyttelyyn tiedon perässä, vaan viihtyäkseen (pohdiskelin tätä asiaa hiukan syksyllä). Tällöin pinta-alaa ja aineistoa voi olla enemmänkin: huomiota tulee kiinnitettyä kokonaiskuvaan ja joihinkin yksittäisiin esineisiin.

 

Oma käyntini Vapriikissa ei synnyttänyt negatiivisesti värittyneitä tuntemuksia kuten Ninalle kävi, mutta niin olisi voinut tapahtua. Aikaa minulla oli poikkeuksellisesti käytettävissä vain puolitoista tuntia, mitä pidän aivan liian lyhyenä aikana mille tahansa museovierailulle, saati sitten Vapriikin kaltaiselle suurelle museonjärkäleelle. Olin siis alusta alkaen valmistautunut kulkemaan reipasta vauhtia vitriinien lomitse, enkä odottanut voivani keskittyä yksityiskohtiin. (Oikeastaan oli hyvä asia, että Jadeprinsessa-näyttely avattiin vasta kolme päivää käyntini jälkeen. En nimittäin ymmärrä, miten aikani olisi riittänyt senkin kiertämiseen.)

 

Vapriikin näyttelyt olivat tyylikkäästi toteutettuja, eikä aina tullut ilmi, minkä museon kokoelmien pohjalta mikäkin kokonaisuus oli muodostettu. Rahan tuoksu leijaili ilmassa: museoarkkitehtuuri oli näyttävää, osallistavaa ja ilmeisen kallista. Henkilökuntaa oli paikalla runsaasti vastaamassa kysymyksiin ja neuvomassa ällistyttävän modernin tekniikan käytössä (nappeja painamalla sai muun muassa valaistua erään "asunnon" esineistöä paremmin). Tällaiseen en ole omassa museossani tottunut!

 

688650.jpg

 

Tiukasta aikataulusta huolimatta viivyin kenties turhan pitkään Pirkanmaan esihistorian äärellä. Yleensä kirjoitustaitoa edeltävä aika on kuitattu museoissa suppeasti, joten olin syystä vaikuttunut hienojen rekonstruktioiden ja aitojen esineiden keskellä. Hienoin oivallus oli akvaario, joka oli asetettu kivikautista kalastusvälineistöä esittelevän vitriinin liepeille. Akvaariossa pulikoivat kalat olivat sellaisia, joita luulöytöjen perusteella on kivikauden Suomessa nautittu.

 

Kelloa havahduin katsomaan jotakuinkin rautakauden kohdalla, minkä jälkeen oli pakko kiihdyttää vauhtia. Näin ollen Pirkanmaan myöhempi historia jäi jokseenkin epäselväksi.

 

Paatuneena antipenkkiurheilijana kuljin Jääkiekkomuseon läpi niin pian kuin suinkin, pysähtymättä yhdenkään vitriinin äärelle (epäoikeudenmukaista, tiedän!). Ohitin melko nopeasti myös Velomania!-näyttelyn ihastuttavat vanhat polkupyörät, Pokon vinkeät levykannet sekä värikkään ja ilmavan Kretongista printtiin -printtikangasnäyttelyn. Näitä kolmea viimeksimainittua olisin mielelläni tarkastellut yksityiskohtaisemminkin, mutta kenkämuseo perusnäyttelyineen ja 1800-luvun muotikenkineen houkutteli enemmän.

 

688686.jpg

Polvistukaamme Unikko-jumalattaren alttarin ääreen osoittamaan

asiaankuuluvaa kunnioitusta. Oi jospa minulla olisi ollut tämä

kuva jo silloin, kun Valokuvatorstaissa peräänkuulutettiin campiä! 

 

 

Kenkämuseon perusnäyttelyssä oli paitsi eri aikakausien kenkiä myös suurikokoisia jalkineiden valmistuksessa käytettyjä koneita. Niiden käyttötarkoitus jäi kuitenkin jokseenkin hämäräksi, sillä kiinnostuksesta huolimatta en ehtinyt kuin ohimennen silmäillä tekstejä. Kello oli yksinkertaisesti liian paljon, ja museokauppakin odotti.

 

688704.jpg

Herttaiset kengät 1800-luvulta. Mikä vaiva onkaan nähty sellaisen vaatekappaleen eteen, joka

vain satunnaisesti pilkahtaa esiin helman alta!

 

Museokaupasta ostin viidellä eurolla Lutikka-pinssin (se näyttää aivan punkilta), joka kulkee nyt jakkuni kauluksessa. Katselin himoiten myös kenkäaiheista muistipeliä, mutta 9,5 euroa oli sentään liikaa. Ihmiset ovat valmiita maksamaan museokauppatuotteista tavanomaista korkeampia hintoja, mutta silti sitä toivoisi, että myynnissä olisi köyhempiä kävijöitä varten postikorttien rinnalla edes muutamia 1-5 euron hintaisia tuotteita.