”Osana järjestelyjä on jo vuoden 2001 aikana käynnistetty kirjaston turvatoimien tehostaminen. Tähän pakotti mm. koko kirjastoa järkyttänyt karttavarkaus. Kuusi ainutlaatuista Nordenskiöldin karttakokoelman karttaa varastettiin vuoden 2001 alussa. Asian selvittelyn yhteydessä ilmeni, että samoihin aikoihin oli useista muistakin Euroopan suurista kirjastoista varastettu huomattavia määriä arvokkaita vanhoja karttoja. Kansainvälisen yhteistyön avulla karttavaras saatiin pian kiinni ja Helsingin käräjäoikeus käsitteli tapauksen jo vuoden 2001 aikana.

Turvajärjestelyjen yhteydessä kirjastossa inventoitiin kaikki Nordenskiöldin kokoelmaan kuuluvat kartat. Kirjasto uusi myös kokoelmien käyttösäännöt. Erikoislukusalin käyttöä varten otettiin käyttöön henkilökohtainen salikortti. Lisäksi kirjasto panosti kokoelmien turvatekniikkaan, tehosti kameravalvontaa ja lisäsi henkilökuntaa erikoislukusalissa. Koko aineisto turvaluokiteltiin ja humanistisen kokoelman kotilainarajaa nostettiin vuoteen 1900.”

(Lähde: Helsingin yliopiston kirjasto – Suomen kansalliskirjasto. Vuosikertomus 2001.)

 

Kävin eilen ensimmäistä kertaa elämässäni Kansalliskirjaston erikoislukusalissa, ja pääsin havainnoimaan konkreettisella tavalla vuonna 2001 tapahtuneen karttavarkauden vuoksi tiukennettuja turvatoimia. Ne saivat minut tuntemaan itseni kovin epäilyttäväksi henkilöksi.

 

Tämä sai minut pohdiskelemaan ihmisten rehellisyyttä ja epärehellisyyttä oman museoni näkökulmasta. Ollaanko meillä liian luottavaisia ja sinisilmäisiä asiakkaiden suhteen? Voisiko jokainen museon valokuva-arkistossa tai kirjastossa vieraileva tutkija olla potentiaalinen varas, jonka henkilöllisyys pitäisi varmistaa ja laukku sulkea lukolliseen kaappiin ennen pääsyä aineistojen äärelle? Tuntuu erityisen masentavalta ajatella näin.

 

Varkauksiin en ole museolla törmännyt, mutta päässyt kyllä todistamaan yllättävääkin toimintaa. Valokuvia on tökitty rasvaisin sormin, kuvien taakse tehty tussilla omia merkintöjä, vanhoja papereita ja kirjoja käsitelty kovakouraisesti... Ikäviä asioita, mutta en saata pitää niitä pahantahtoisina ja tahallisina, vaan pikemminkin esimerkkeinä ajattelemattomuudesta ja ymmärtämättömyydestä. Kuitenkin tällaiseen on saattanut syyllistyä sellainenkin tutkija, joka ei suinkaan ensimmäistä tai edes viidettätoista kertaa elämässään ole tekemisissä arkistomateriaalin tai vanhojen kirjojen kanssa.

 

Ohjaamalla, opastamalla ja hyvää esimerkkiä näyttämällä voidaan suurin osa tietämättömyydestä johtuvista vääristä toimintatavoista karsia pois ennen kuin mitään vakavampaa sattuu. Kansalliskirjaston erikoislukusalissa esimerkiksi syynättiin tarkkaan millaista kynää kukin asiakas käyttää muistiinpanojen tekemiseen, ja ainoastaan lyijykynät olivat sallittuja. Vaikka useimpien mieleen ei juolahtaisikaan ryhtyä kirjoittelemaan satoja vuosia vanhojen kirjojen sivuille, on joukossa kuitenkin niitä poikkeustapauksia, joiden mielestä se on aivan luontevaa.

 

Varkauksien ehkäisemiseksi on huomattavasti haasteellisempaa keksiä ns. helppoja ratkaisuja. Kansalliskirjastossa päädyttiin muun muassa lisäämään turvatekniikkaa ja erikoislukusalin henkilökuntaa, mikä epäilemättä tuli varsin kalliiksi. Meillä museolla paras ”varkaussuoja” lienee se, että palvelu on aina henkilökohtaista ja yksilöllistä. Kun tarjolla ei ole mitään erityisiä tutkijatiloja, istuu asiakas tyypillisesti samassa huoneessa museoamanuenssin kanssa (tutkijoita käy sen verran vähän, että tämä onnistuu hyvin). Toivottavasti järjestely on riittävä vastaisuudessakin.