<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Eilen junassa viereeni istui nuori mies, joka kaivoi olkalaukustaan nivaskan kirjeitä ja ryhtyi lukemaan. Panin merkille, että ne olivat käsin kirjoitettuja kirjeitä; mikä harvinaisuus nykyään.

 

Mieleeni juolahti, että tietokoneiden, sähköpostien, tekstiviestien ja mesettelyn seurauksena ihmisen yksilöllinen käsiala on tavallaan menettänyt merkityksensä. Käsin kirjoitetaan enää harvoissa tilanteissa. Minulla on hyviä ystäviä, joiden käsialat ovat minulle lähes tuntemattomia – niitä tulee nähtyä oikeastaan vain satunnaisissa onnittelukorteissa. Itse asiassa en tunnistaisi luultavasti edes avomieheni käsialaa, jos näkisin sitä jossain muussa kontekstissa kuin kotona.

 

Tutuimmat käsialat kuuluvat äidilleni, lapsuudenystävilleni ja työkavereilleni. Monet tutut käsialat yhdistyvät ihmisiin, joita en ole koskaan edes tavannut. Museon entiset työntekijät, joista osa on eläkkeellä ja osa kuollut (jopa ennen syntymääni) tulevat vastaan vanhoissa luettelointitiedoissa ja muistilappusissa säännöllisesti. Jotenkin tuntuu hämmentävältä, että viime vuosisadan alussa syntyneen henkilön tapa kirjoittaa on minulle tutumpi ja tunnistettavampi kuin oman mieheni.