Kiirettä pitää museolla vaihteeksi. On taas kerran se aika vuodesta, kun edellistä vaihtuvaa näyttelyä puretaan ja uuden rakentamista aloitellaan. Urakkaa varjostaa valtava kiire. Onkohan yksikään museonäyttely koskaan valmistunut hyvissä ajoin eikä vasta puolta tuntia ennen kuin toimittajat virtaavat paikalle lehdistötilaisuuteen? <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Olen viimeiset kaksi päivää pakannut aikaisemmassa näyttelyssä olleita esineitä, jotta ne voitaisiin palauttaa takaisin oikeille omistajilleen erinäisiin arkistoihin ja museoihin. Oman museon esineet odottavat kuljetusta varastoihin, jotka sijaitsevat eri puolilla Helsinkiä.

 

Yksi huolellisesti kuplamuoviin kietomistani esineistä oli ihmisen pääkallo (irrallinen alaleuka omaan pakettiinsa, muu kallo omaansa). En tiedä mitään sen taustoista – en ikää, en sukupuolta, en todellakaan yhtään mitään. Aika ontto tunne sen pitelemisestä tuli. Eipä ihminen kovin paljon voi ennakkoon tietää elämänkulustaan, saati sitten siitä mitä kuoleman jälkeen tapahtuu (enkä puhu nyt taivaasta tai jälleensyntymästä). Kenenköhän kallo on kyseessä. Onkohan se joskus ollut hirtetyn rikollisen tai itsemurhan tekijän pää. Vai onko kallo tuotu Lapista etelään?

 

ICOM eli International Council of Museums antaa eettiset säännöt museotyölle. Säännöissä on huomioitu myös "ihmisruumiin jäännökset ja uskonnollista merkitystä omaava aineisto", jonka saa asettaa esille, mutta "tavalla, joka vastaa ammatillisia vaatimuksia ja ottaa huomioon sen yhteisön, etnisen tai uskonnollisen ryhmän edut ja uskomukset, jolta esineet ovat peräisin." Tällaisten esineiden "esittelemisessä on osoitettava suurta tahdikkuutta ja kunnioitettava kaikille kansoille yhteisiä käsityksiä inhimillisestä arvokkuudesta".

 

Tiedän ainakin yhden suomalaisen museon, jossa ICOMin sääntöjä tulkitaan niin tiukasti, ettei esille panna lainkaan ihmisen jäännöksiä, vaan tarvittaessa käytetään kopioita. Useimmissa museoissa mahdollisuutta (=rahaa) kopioiden valmistamiseen ei kuitenkaan ole, joten vitriineihin sijoitetaan aitoa tavaraa.

 

Yhdysvalloissa on käyty jo pitkään debattia siitä, mitä pitäisi tehdä alkuperäisasukkaiden luille ja muille hautalöydöille (ks. täältä hieman taustaa), joita on kertynyt museoiden kokoelmiin lukuisista arkeologisista kaivauksista. Vastakkain ovat näkemykset siitä, että hautalöydöt tulisi palauttaa alkuperäsasukkaille uudelleen haudattaviksi ja siitä, että tutkijoille pitäisi antaa mahdollisuus tutustua tähän materiaaliin eikä kätkeä sitä uudelleen maan poveen. Ainakin jonkin verran hautalöytöjä on palautettu takaisin heimoille.

 

Mielestäni on ymmärrettävää, että Amerikan alkuperäisasukkaat ovat tuohtuneita hautojen häpäisemisestä. "Valkoinen mies" on kohdellut alkuperäisväestöä niin ikävästi kautta historian, ettei muunlaista suhtautumista oikein voi odottaakaan. Toisaalta sisäinen tutkijani kuitenkin väittää, että löytöjen uudelleenhautaaminen on tieteen kannalta lähes vastaavanlainen pyhäinhäväistys kuin esiinkaivaminen on uskomuksellisesta näkökulmasta. Miten paljon tietoa tässä menetetäänkään! Erityisen harmilliselta tuntuu se, että hyvinkin vanhaa, kivikautista aineistoa, vaaditaan haudattavaksi. Kivikaudelta tähän päivään ovat kulttuurit ja heimot ehtineet muuttua niin moneen kertaan, että tuntuu jokseenkin uskomattomalta ajatukselta yhdistää niitä mihinkään nykyisin olemassaolevaan ihmisryhmään.

 

Vaan palataanpa taas Amerikan mantereelta Suomen kamaralle. Täällä ovat puolestaan saamelaiset olleet suomalaisen väestön halveksuvan kohtelun alaisia. Wikipedia kertoo asiasta näin:

 

"Käsite "alemmasta ihmisryhmästä" oli jopa niin juurtunut, että mm. Helsingin yliopisto keräsi 1900-luvun alkupuolella Inarin Hautasaarilta vanhojen lappalaisten luurankoja ja pääkalloja. Pääkallojen mittaamisella ja vertaamisella rikollisten pääkalloihin pyrittiin "määrittämään" onko rikollisilla luonteenpiirteillä selvää yhteyttä "kehittymättömäämpään" ihmiseen. Vielä 1960-luvulla syntyneet muistavat, kuinka kotiin tuli yliopistoherroja ja tutkijoita, joille piti riisuutua mitattavaksi. Erityisesti kallonmitat otettiin tarkkaan."

 

Pelkäänpä, että hellävaroen pakkaamani kallo saattaisi kertoa melkoisen surullista tarinaa, jos vain osaisi puhua.