<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

706205.jpg

Jo opiskeluaikoina havaitsin hämmentyneenä, että arkeologit suhtautuvat perin ristiriitaisesti oman tieteenalansa popularisointiin. Mielipiteitä on tietenkin yhtä monta kuin henkilöitäkin, mutta usein suhde tieteen ja historian kansantajuistamiseen on negatiivissävytteinen tai jopa selkeän negatiivinen. Tämä ilmenee laajemminkin kuin vain haluttomuutena kutsua tiedotusvälineiden edustajia kesäisin kuopan reunalle juttelemaan. Esimerkiksi yleistajuisten tietokirjojen kirjoittaminen ei saa lähimainkaan samanlaista arvostusta kuin "oikean" tieteen tekeminen. Jotenkin en saata uskoa, että tämä suhtautumistapa olisi ominainen vain arkeologipiireille.

 

Tokkopa eri alojen uusimmista tutkimustuloksista olisi suurtakaan iloa, jos tiedot jäisivät ainoastaan asiantuntijoiden keskinäiseen käyttöön ja jatkotutkimusten pontimiksi. Hekumallisesti tieteeseen ja tutkimukseen suhtautuvat eivät aina ehdi miettiä, mikä on tieteellisen tiedon laajempi merkitys. Turhan herkästi se eristetään pienen porukan yksinoikeudeksi, ja sen käyttö tehdään ulkopuolisille vaikeaksi jollei suorastaan mahdottomaksi.

 

Museot elävät historian ja tieteen popularisoinnista, ja muun muassa siksi siirtyminen museotyöhön oli avartava kokemus. Asioita voi katsoa – ja pitää katsoa! – useammalta kantilta. Rajaaminen, yksinkertaistaminen ja selkeästi esittäminen eivät ole osoitus Tiedon Jumalan pilkkaamisesta, vaan tapoja muuttaa kiinnostavat, mutta usein epäselkeästi tai monimutkaisesti esitetyt faktat helpommin ymmärrettävään muotoon. Edellämainittujen kolmen seikan huomioonottamisesta tuskin olisi haittaa tutkimuksia kirjoitettaessakaan.

 

Oman alan tieteellisen terminologian opetteleminen on varsinainen initiaatioriitti uudelle opiskelijalle. Tenttikirjat ovat pullollaan sanoja, joiden merkitykset alkavat vasta vähitellen tulla tutuiksi luennoilla ja tietosanakirjojen sekä Googlen avustuksella. "Rahvaanomainen" puheenparsi katoaa, kun votiivilahjat, typologiat, stratigrafiat, habitukset, sub- ja supra-akvaattiset alueet, topografiat, dendrokronologiat sekä mesoliittiset kivikaudet sulautuvat vähitellen luontevaksi osaksi omaa puhe- ja kirjoitustyyliä. On jossain määrin hupaisaa puhua tilanteiden "dokumentoinnista" (eli valokuvaamisesta) tai jääkaapin uumenista ilmaantuvien löydösten "stratigrafiasta", mutta pahimmassa tapauksessa voi lopputuloksena olla henkilö, jota ei ymmärrä kukaan muu kuin oman alan edustaja. (Ehkäpä tämä onkin yksi syy, miksi samalla alalla työskentelevät tai opiskelevat päätyvät niin usein yhteen. Esimerkiksi toiseksi uusimman Suomen Lääkärilehden mukaan naimisissa tai avoliitossa elävistä lääkäreistä jopa 40 %:lla on puolisonaan terveydenhuollon ammatissa toimiva henkilö! Arkeologeista ei vastaavanlaista statistiikkaa ole saatavilla, mutta subjektiiviset empiiriset havainnot viittaavat siihen suuntaan, että entisiä ja nykyisiä arkeologi-arkeologi -pariskuntia on valtavasti.)

 

Laajemmalle yhteiskunnalliselle keskustelulle pitää antaa tilaa, koska tietoon ei voi kenelläkään olla yksinoikeutta. Se kuuluu kaikille. Jos tästä luistetaan, ei ole ihmekään, että ihmiset alkavat napista verovarojen käyttämisestä turhanpäiväisyyksiin. Mitä kiistellympi tieteenala, sitä tärkeämpää on saattaa yleisesti tiettäväksi, minkälaista tutkimusta tässä oikeastaan ollaan tekemässäkään.

 

Onneksi olemassa on tahoja, jotka omista erilaisista lähtökohdistaan ponnistaen pyrkivät toimimaan johtimina tutkijoiden ja "tavallisen kansan" välillä. Muutamina sattumanvaraisina esimerkkeinä mainittakoon vaikkapa Heureka, Kulttuurien museo, Tiede-lehti ja – kuten Illuusioita-blogin Kirsi-Maria jokunen päivä sitten kirjoitti – kirjailija Mauri Kunnas, jonka Koiramäki-kirjoilla on ollut valtava merkitys historian yleistajuistamisessa.