Erään kaapin lukkoVälillä tuntuu siltä kuin blogini olisi takalukossa ja avain hukuksissa sohvan poimuissa, eteisen hattuhyllyllä tai jossain olkalaukun sopukoissa ryppyisten kuittien ja loppuunkäytettyjen kuulakärkikynien alla. Viime viikkoina avainta ei ole tuntunut löytyvän laisinkaan.

Elämässä tapahtuu kaikenlaista, mistä haluaisin kertoa. Suunnan hakemista, tärkeitä oivalluksia. Asioita, jotka ovat merkityksellisiä itselleni. Blogistani on kuitenkin tullut liian julkinen, jotta uskaltaisin tehdä nämä ajatukseni näkyviksi. Niin moni tietää kuka tätä kirjoittaa. Sinänsä se on hullua, koska en ole kyennyt kertomaan edes kaikille ystävilleni.

Kun en voi kirjoittaa niistä asioista, joita ajattelen, en pysty pakottamatta kirjoittamaan muustakaan. Lopputuloksena on huono omatunto ja ahdistus. Lasken sivun oikean reunan listasta museokäyntejä, joista en ole ehtinyt tai jaksanut raportoida ja tunnen itseni riittämättömäksi. Eihän oman blogin pitäisi aiheuttaa ahdistusta, vaan päinvastoin tarjota keinoja sen purkamiseen!

Taidan olla vaiti, kunnes on taas sellaista sanottavaa, jonka huoleti voin lausua ääneen.