<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Joskus sitä joutuu töissä koville. Museoamanuenssin toimenkuva (etenkin pienissä museoissa) vaihtelee laidasta laitaan. Osa työtehtävistä vaatii pään käyttöä, osa on ruumiillisempia – joskin niissäkin päästä on yleensä enemmän hyötyä kuin haittaa.

 

Olen aivan onnessani, jos pääsen tekemään pienimuotoista tutkimusta tavanomaisempien luettelointitehtävien ohjella. Toisaalta myös nettisivujen sisällöntuotanto on hauskaa, asiakaspalvelu virkistävää, näyttelytekstien kirjoittaminen ihanaa ja pilkunviilaus sopii kierolle luonteenlaadulleni erinomaisesti. Vitriinien siirteleminen paikasta toiseen kasvattaa lihaksia ja kirjahyllyissä kiipeily pitää korkean paikan kammon loitolla. Museotyö on juuri riittävän vaihtelevaa pitääkseen mielenkiintoa jatkuvasti yllä.

 

Tänään hymy kuitenkin hyytyi hetkeksi, kun johtaja aamulla huomautti, että erään vitriinin uudistustyö olisi hyvä saattaa joskus loppuun. Niin, olen kyllä aivan samaa mieltä siitä, että yleisön ei pitäisi mahdottoman pitkään joutua katselemaan "Näyttelyä rakennetaan" -lappua, jonka kyseiseen vitriiniin olen taannoin asettanut. Valitettavasti uudistuksen loppuunsaattaminen vain edellyttää taitoja, jotka minulta täydellisesti puuttuvat. Ennen kuin esineet asetellaan paikalleen, pitäisi vitriiniin tehdä uusi pohjakangas vanhan tilalle. En todellakaan ole mikään käsityöihminen, joten ajatuskin tämäntyyppisestä askartelusta sai hien pisaroimaan otsallani.

 

Ryhdyin kuitenkin tuumasta toiseen välineinäni rullamitta, sakset, pino vihreää kangasta, kaksi nuppineulaa (löytyivät huoneestani klemmareiden joukosta, enkä jaksanut lähteä etsimään enempää), spruittipullo ja silitysrauta. Kuinka vaikeaa voi olla (siistin) 99,5 cm x 61 cm kokoisen, suorakaiteenmuotoisen kangaskappaleen loihtiminen? Ilmeisen vaikeaa, havaitsin, vaikka museon viimekesäinen harjoittelija selviytyikin vastaavanlaisten pohjakankaiden muotoilusta ihmeellisen helpon näköisesti.

 

Leikkasin ensin kankaasta palasen, johon jätin paljon silitysvaraa. Tarkoitukseni oli nimittäin silittää kankaaseen siistit reunat. Aikaansaamani leikkausjäljen epätasaisuuden perusteella tämä oli oikea päätös, vaikka puolustuksekseni haluan sanoa, että rikoskumppaneinani kelvottoman tuloksen aikaansaamisessa olivat absoluuttisen tylsät sakset.

 

Silityslautaa ei tietenkään ollut käytössä, vaan raivasin tilaa huoneessani jököttävälle Billnäs-pöydälle (josta on ollut juttua aikaisemminkin). Sen puisen pinnan suojasin silitysraudan kuumuutta vastaan huolellisesti monella kangaskerroksella. Pöydän massiivisesta koosta huolimatta silitystilaa oli aika vähän, eikä silitysraudan johto riittänyt kuin kankaan toisen puolen silittämiseen.

 

Silitysrauta – minua vanhempi yksilö, oletettavasti – kylmeni salaperäisesti kesken silityksen, ja pelästyin tietysti, että olen rikkonut sen. Muutaman minuutin hätääntyneen tutkailun jälkeen oivalsin, että olinkin vain pyörittänyt lämmönsäätökiekkoa väärään suuntaan.

 

Seuraavaksi huomasin, että huopakangas laajenee silitettäessä. Tai sitten mittaukseni olivat vain menneet pahasti pieleen. Olin silittänyt viehättävän vihreän suorakaiteen, mutta mitoiltaan noin sentin liian suuren. Koska museon näyttelytilat oli tässä vaiheessa jo ehtitty avata (silittämiseen meni käsittämättömän kauan aikaa), en kehdannut mennä sovittamaan kangasta asiakkaiden nähden paikalleen. Joudun siis elämään jännityksessä huomiseen. Aamulla pääsen tarkastelemaan, onko mitään toiveita saada kangas vitriinin pohjalle siististi.

 

 

Lisäys 20.6. klo 20:50

 

Sain kankaan vitriinin pohjalle loppujen lopuksi melko ongelmattomasti. Ilmeni, että se olikin eilisille mittauksilleni nauraen leveyssuunnassa puoli senttiä liian pieni ja syvyyssuunnassa kaksi senttiä liian suuri. Onneksi vitriinin muotoilu ja museon armollisen hämärä valaistus kätkevät paljon. Ken ei osaa erityisesti katsoa, tuskin huomaakaan mitään.

 

Mission accomplished.