Pakko se on tunnustaa. Ennen viime torstaita en ollut käynyt Helsingin kaupunginmuseossa Sofiankadulla koskaan aikaisemmin (museologian opintoihin liittynyttä visiittiä useita vuosia sitten ei lasketa, sillä siihen ei sisältynyt kierrosta näyttelyssä).<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Kaupunginmuseon Horisontissa Helsinki -näyttelyyn pääseminen osoittautui ennalta otaksuttua ongelmallisemmaksi. Useamman viikon ajan suunnittelimme erään ystävättäreni kanssa museokäyntiä, mutta sairastumiset ja muut vastoinkäymiset pitivät huolen siitä, ettei asiasta tullut mitään. Paitsi lopulta sitten viime torstaina. Käynti jäi kuitenkin valitettavan lyhyeksi, sillä museo meni kiinni jo viideltä. Emme ehtineet museokauppaan :(

 

Horisontissa Helsinki on näyttely, jota voi erityisen lämpimästi suositella helsinkiläisille. Tokihan se lienee kiinnostava muidenkin kävijöiden silmissä, mutta helsinkiläiselle – entiselle tai nykyiselle – se tarjoaa todennäköisesti enemmän elämyksiä ja yhtymäkohtia omaan elämään tai omiin kiinnostuksen kohteisiin (ja nämähän ovat niitä piirteitä, jotka saavat ihmisen pitämään tietyistä näyttelyistä). Näyttelyssä esitellään Helsingin historiaa kivikaudelta lähes nykypäivään saakka, joskin esihistoriallinen aika on erittäin suppeasti edustettuna.

 

Vaikka Helsinki ja sen historia ovat vuosien varrella ehtineet tulla enemmän tai vähemmän tutuiksi, tarjosi kaupunginmuseon näyttely paljon uutta tietoa ja kykeni visualisoimaan aikaisempia – huomattavasti kirjallisempia – mielikuvia. Ajatuksia herättivät muun muassa Lehtisaaressa sekä Pukinmäen ja Malmin välillä sijaitsevat lohikäärmeenpesät, väkiluvun kasvu 1500-luvulta nykyaikaan, Suomen Pankin ja Valtioneuvoston linnan kaivaukset Snellmaninkadulla lukemattomine kenkälöytöineen, renki Gustaf Lindqvistin vahingossa vuonna 1808 sytyttämä suurpalo, tummansininen ylioppilaslakki, vanhat maitopurkit ja parturintuoli sekä monet muut asiat. Helsingin kaupunginmuseon kokoelmat ovat todella laajat ja monipuoliset, ja se näkyy näyttelyssä. Moni museo on keskittynyt suppeaan erityisalueeseen, mutta kaupunginmuseoiden näyttelytoiminnan etuna on kaupunkia käsittelevän aineiston monivivahteisuus. Jokapäiväiseen elämään liittyvät esineet eri vuosisadoilta ovat väistämättä kiehtovia.

 

268472.jpg 

Keskellä Pyhän Stanislauksen Ritarikunnan kunniamerkki. Olen vastikään luetteloinut samanlaisen ja siksi innostuin ottamaan tämän valokuvan.

 

Helsingin asujaimistosta on hyvinkin tarkkoja tietoja jo kaukaa menneisyydestä, ja näyttelyssä oli nostettu esille kiinnostavien – joskaan ei välttämättä kovin tunnettujen – henkilöiden elämäntarinoita. Suomessa yleinen suurmiesten "palvonta" menee joskus museoissa vähän liian pitkälle, ja olikin mukavaa vaihtelua perehtyä hieman tuntemattomampien ihmisten vaiheisiin.

 

Vanhat valokuvat kuuluivat myös näyttelyn mielikuvitusta kihelmöittävimpään antiin. Monin paikoin Helsingin keskustassa (puhun nyt keskustasta nykykäsityksen mukaisesti, enkä tarkoita Senaatintorin ympäristöä) on rakennuskanta vaihtunut sadassa vuodessa niin täydellisesti, että sitä on vaikea käsittää. Olikin hauskaa – ja sangen vaikeaa – koettaa hahmottaa, missä mikäkin vanha kuva on otettu.

 

Ihan erikseen täytyy vielä kehua näyttelyn tekstejä. Ne olivat riittävän isolla fontilla toteutettuja napakoita tietoiskuja Helsingin menneisyydestä eikä tavatonta jaarittelua mihin museoissa usein törmää. Näyttelytekstien kirjoittaminen onkin haastavaa puuhaa, sillä keskimääräinen museokävijä ei lue niitä lainkaan (tai juuri lainkaan). Taustatietoa ei voi kuitenkaan jättää kokonaan pois (paitsi taidenäyttelyissä, mikä on yksi syy, minkä takia pidän niistä vähemmän), sillä huomioon pitää ottaa myös se marginaalinen ryhmä, joka kaipaa lisätietoa näkemistään esineistä ja niiden taustoista.

 

Turhan laveasti kirjoittaminen on ongelma, jonka moni museossa työskentelevä huomaa omakseen (tunnustan itsekin kuuluvani jaarittelijoihin). Liian pitkiä tekstejä koetetaan toisinaan lyhentää fonttia pienentämällä, mikä kostautuu väkisinkin. Etenkään vanhempi väki ei pysty vaivattomasti lukemaan kovin pientä tekstiä, varsinkaan näyttelytilojen tunnelmallisessa hämärässä. Suomen museoiden ongelmiin kuuluu myös monikielisyys: jos tekstit halutaan esille suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi (ja monelta museolta tätä edellytetään), vaatii se melkoisesti tilaa. Eikä näytä kovin viehättävältä, jos näyttelyssä on valtavasti tekstiä.