Päätin virkistää tänään mieltäni ja jälleen kerran kipeytynyttä selkääni tekemällä pienen kulttuurikierroksen Hyvinkään keskustassa. Ensin kävin tyhjentämässä syntymäpäivälahjaksi saamani lahjakortin Suomalaisessa Kirjakaupassa. Mukaan tarttuivat muun muassa Päivi Setälän Antiikin nainen, Johan Peacockin Länsimainen puku antiikista nykyaikaan ja Kai Linnilän Linnan pidoista pappilan pöytään – Kaari Utrion romaanien herkut.

 

 

Seuraavaksi suuntasin lasten ja nuorten taidekeskukseen Villa Arttuun, jossa on parhaillaan esillä näyttely Kuvittelua – Virpi Talvitien lastenkirjakuvituksia, kirjoja, lintuja ja kirjalintuja. Talvitien töitä on nähtävillä myös Hyvinkään taidemuseossa, jonne kävelin Wanhalta Willatehtaalta. Taidemuseon Ihmettelyä – Virpi Talvitien kuvitusoriginaaleja -näyttelyssä pääosassa ovat taiteilijan aikuisten kirjoihin tekemät kuvitukset. Kummankin näyttelyn taideteokset on tehty samalla, Talvitien itsensä kehittämällä tekniikalla, jossa käytetään niin öljypastelliliituja, vesivärejä kuin raaputustakin. Jälki on kaunista.

 

 

Pidin erityisesti Villa Artun näyttelystä, joka ensisijaisesti lapsille suunnattuna on mukaansatempaava ja tekemään houkutteleva. Valtavassa linnunpesässä on pehmeiden munatyynyjen joukossa Virpi Talvitien kuvittamia kirjoja, joita saa vapaasti lukea. Onpa kirjoja aseteltu salissa olevien penkkienkin lähettyville, joten pesään ei ole aikuisen "pakko" kömpiä. Lattialla lepää valtava kirja, jonka tyhjille sivuille kävijät saavat piirtää ohessa olevilla värikynillä omia kuviaan.

 

Seinille on ripustettu useampaankin kirjaan liittyviä alkuperäiskuvituksia. Yksi vitriineistä muodostuva seinä on kuitenkin omistettu Hyvinkään kuvataidekoululaisten askartelemille kirjalinnuille – siis kirjoille, jotka ovat lintuja.

 

 

Hyvinkään taidemuseossa oli samaan aikaan Ihmettelyä-näyttelyn kanssa kaksi muutakin näyttelyä. Toinen niistä on ehkäpä puhuttelevin taidenäyttely, missä olen milloinkaan käynyt. Harmillista kyllä, valokuvaaminen oli taidemuseon tiloissa kielletty. (Kaikki lastun kuvat on otettu Villa Artussa.)

 

Roskaviikot – taidetta kierrätysmateriaaleista on nimensä mukaisesti näyttely roskasta ja jätteestä. Se koostuu useiden taiteilijoiden kierräysmateriaaleista valmistamista teoksista, joiden joukossa on mm. muovipusseista ommeltuja kansallispukuja, kimaltelevista karamellipapereista ja pitsisistä kakkupapereista kokoonpantu vuode, tumpakantumppiovi (hyi mikä haju!) ja paljon muuta.

 

Kaikkein hätkähdyttävin osa näyttelyä on kuitenkin Roskaa, erään kaatopaikan arkeologiaa, joka on ollut ensi kertaa esillä Vantaan Galleria Okrassa jo vuonna 1992. Näyttely perustuu maisema-arkkitehti Henrik Jensenin ja kuvataiteilija Timo Vartiaisen samana vuonna järjestämiin kaivauksiin käytöstä poistetulla kaatopaikalla Iso-Huopalahden puistossa Helsingissä.

 

Kaatopaikka oli käytössä vuodesta 1963 vuoteen 1980, ja tuona aikana sinne kerääntyi melkoinen määrä jätettä, joka toivottavasti eroaa suuresti nykyisten kaatopaikkojen sisällöstä. Kaivausten aikana taiteilijat löysivät muun muassa lasipulloja, kirjoja ja sanomalehtiä, käytettyjä tiski- ja hammasharjoja, heijastimia, tupakka-askeja, jugurttipurkkeja, Sultan-kondomeja, kananluita ja muita ruuanjätteitä, nakkipakkauksia, kenkiä, kuumavesipullon, sairaaloiden jätteitä (verisen plasmapussin, injektioruiskuja, jne), tyhjiä ja täysiä lääkepakkauksia, maitotölkkejä, melko tuoreen oloisen saunavihdan, kenkiä, muovipusseja, vaatteita, aterimia, paristoja, muovisia leluja ja paljon muuta. Varsin ilmeistä oli, että maan uumenissa vuosikausia muhineet roskat olivat monessa tapauksessa ihmeen hyväkuntoisia. Lehdistä saattoi lukea päiväykset, jotkut muovipussit olivat ehkä saattaneet menettää hiukan alkuperäisestä väristään. Ällistyttävimpänä esimerkkinä voi kuitenkin pitää muoviin kiedottua kurkkua, joka maasta paljastuttuaan näytti vasta viipaloidulta, vihreältä ja herkulliselta (ks. kuva täältä).

 

Näyttelyssä on esillä kaatopaikkalöytöjä kolmessa vitriinissä. Kaivausalueelta työskentelyn eri vaiheissa otetut valokuvat, valokuvat maasta paljastuneista esineistä, kaivausten aikana kirjoitetut luettelot löydöistä – nämä kaikki yhdessä luovat pelottavaa kuvaa suomalaisista kaatopaikoista, jotka säilyttävät kaiken. Jopa yksittäisiä ihmisiä on mahdollista tunnistaa roskien perusteella kaikkien kuluneiden vuosien jälkeen.

 

Arkeologina olen tottunut kaivamaan maasta ihmisten jätteitä. Sitähän se arkeologia on, vaikka löydökset yleensä ovatkin huomattavasti vanhempia ja valikoituneempia. Mielestäni kaatopaikkakaivaukset ja niiden löytöjen esitteleminen yleisölle on aivan loistava ajatus, eikä ainoastaan siksi, että se avaa vallan konkreettisella tavalla ihmisten silmiä hillittomän kulutuksen kääntöpuolille ja ympäristön pilaamiselle. Iso-Huopalahden kaatopaikkakaivaukset kertovat paljon 1960- ja 1970-lukujen suomalaisesta kulttuurista ihan jokapäiväisellä tasolla. Mikä voisi olla mielenkiintoisempaa?

 

Toivottavasti Suomen seuraaville kaatopaikkakaivauksille osallistuu myös arkeologeja ja dokumentointi hoidetaan huolellisesti. Hajusta viis, osallistuisin itsekin mielelläni!