<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

606257.jpg

 

Jassoo, olisikohan se jo aika kirjoittaa toisesta visiitistä, jonka Aminan kanssa teimme Ateneumin Eläinten aika -näyttelyyn? Siitä kun on ehtinyt jo vierähtää kohta kolme viikkoa. Tällä jälkimmäisellä käynnillä olimme osanneet varautua – toisin kuin ensimmäisellä kerralla, jolloin museo meni kiinni aivan liian äkkiä – siihen, että näyttely on tavattoman laaja. Ehdimmekin nyt sen loppuun hyvissä (?) ajoin.

 

Ateneumissa havahduin tajuamaan, että taide voi oikeasti olla pelottavaa. Siis jopa sellainen taide, joka on ripustettu Suomen kävijämäärältään suurimman museon seinälle.

 

Näyttelyssä oli muutamia töitä, jotka saivat selkäpiini karmimaan – joskaan eivät täysin pahassa mielessä. Eläinten raadoista tehty taide sekä liikkuvat karvaturjakkeet (tai miksi niitä nyt sanoisi?) olivat silti sellaisia, että jäin pohtimaan, sopiiko kaikenlainen taide kaikille. Ja nyt tarkoitan ensisijaisesti pieniä lapsia. Eläinten aikaa käsittääkseni markkinoidaan erityisesti perheiden yhteisenä huvina.

 

Elokuville määrätään ylhäältäpäin ikärajat, vaan olisiko syytä tehdä näin myös museonäyttelyille? Tämä kysymys on mielestäni tärkeä, eikä ainoastaan yhden taidenäyttelyn ja parin teoksen vuoksi. Muukin taide voi olla järkyttävää, ja monet historialliset tapahtumat ja menneet käytännöt (esimerkiksi lääketieteessä) ovat sellaisia, että ne saattavat aiheuttaa voimakkaita negatiivisia tunteita. Työkaverini on kertonut, että kun hän kerran kauan sitten opasti joukkoa ulkomaalaisia vieraita, purskahti eräs nainen yllättäen itkuun. Suomen sota-aikojen kuvaus oli ollut hänelle liikaa. Jos aikuinen ihminen voi järkyttyä kyyneliin historian äärellä, olisi mielenkiintoista tietää minkälaisia reaktioita näyttelyt voivat synnyttää esimerkiksi kolmevuotiaassa?

 

606261.jpg

Mutta, palataanpa takaisin Ateneumiin. Oli ilahduttavaa havaita, ettei näyttelyä ollut koostettu ainoastaan kuuluisien taiteilijoiden töistä. Lisäksi töiden kirjo oli vaikuttava myös ajallisesti ja tyylillisesti. Kymmenien, jopa satojen, erilaisten eläinaiheisten teosten jälkeen esimerkiksi Ferdinand von Wrightin Taistelevat metsot oli vain yksi lintuaiheinen maalaus, joskin aika iso sellainen.

 

Näyttelynä Eläinten aika vaikutti minuun suuresti; se auttoi ensimmäistä kertaa hahmottamaan selkeästi sen – hyvin yksinkertaisen – tosiasian, että taitavuus käytellä sivellintä tai muuta vastaavaa välinettä ei automaattisesti johda taiteen syntyyn.

 

Kuka tahansa voi tuottaa upeita, teknisesti taitavia kuvia, mutta loppujen lopuksi merkitystä on vain sisällöllä ja ajatuksella. Muu on pelkkää pintaa. Taiteen tehtävä on puhutella, ja miten kummassa se voisi tehdä niin, jos sillä ei ole mitään sanottavaa?

 

Ehkäpä tämä oivallus auttaa minua ymmärtämään ja hyväksymään vastaisuudessa modernia taidetta aikaisempaa paremmin. Oli terveellinen kokemus päästä näkemään suuri joukko aivan erilaisia taideteoksia rinnakkain. Suosittelen kaikille kaavoihin kangistuneille.

 

   Olihan siellä Ateneumissa sittenkin yksi

   huone,

jossa sai ottaa valokuvia. Kuvat

   siis sieltä.