Etsin tänään museon kuva-arkistosta valokuvaa erääseen ammattiin liittyvästä keskeisestä työtilanteesta, josta kaiken järjen nimissä pitäisi olla olemassa lukemattomia kuvia. Vaan eipä löytynyt ainoatakaan kaikkien tuhansien ja tuhansien valokuvien joukosta.

 

Miten selvästi sen huomaakaan kuva-arkiston äärelle kumartuneena, että valokuvia on otettu – ja yhä edelleen otetaan – pääsääntöisesti juhlissa, erityisissä tapahtumissa ja matkoilla. Tavallinen elämä, tavallinen arki tuntuu pakoilevan kameran silmää. Loputtomat kahvihetket, kakkukahvit, toisiaan kättelevät ihmiset, kukkakimput, ryhmäkuvat... Virta soljuu samankaltaisena 1800-luvulta nykyhetkeen saakka.

 

Toinen tyypillinen ilmiö on tyhjien tilojen kuvaaminen. Tyhjät vuoteet, tyhjät tuolit seisovat riveissä lattialla. Katsoja jää kaipaamaan ihmistä. Elämää.

 

Vaikka digikameroiden myötä arjen valokuvaaminen on yleistynyt, jää se edelleenkin juhlan kiiltonahkakenkäisiin jalkoihin. Kuinka monella työpaikalla dokumentoidaan aivan tavallista jokapäiväistä työskentelyä samalla innolla kuin firman vuosijuhlia, pikkujouluja tai muita pippaloita? Onko sinusta olemassa valokuvaa, jossa puurrat tyypillisimpien työtehtäviesi äärellä? Onko työkavereistasi?

 

Elämänmakuiset, toiminnalliset "työkuvat" ovat juuri niitä valokuvia, joille olisi kysyntää. Niitä etsitään museoiden kuva-arkistoista tutkimusten lähdemateriaaliksi ja historiateosten piristykseksi, niitä on myös ilo katsella kotialbumeiden lehdiltä. Niitä kaipaamme menneisyyttä rekonstruoidessamme ja niissä tärkeät ihmisemme ovat muutakin kuin koreasti pyntättyjä hahmoja pitelemässä siroja posliinikuppeja käsissään.