1474071.jpg

Museoliitto järjesti viikon alussa Kansallismuseon auditoriossa kaksipäiväisen Ajankohtaisseminaarin museoiden kokoelmahallinnasta. Mielenkiintoisemmassa koulutuksessa en ole ollut; käsiteltävät aiheet olivat sellaisia, joita tässä työssä joutuu omissa oloissaan ja työporukassa usein pohtimaan. Laajemman ammattilaisjoukkion näkemykset kokoelmahallinnan käytännöistä, ongelmista ja mahdollisista ratkaisuista olivatkin enemmän kuin tervetullutta kuultavaa.

Kokoelmiin kuuluvien esineiden määrä askarruttaa monia - jollei jopa useimpia - museoita. Yleensä esinemäärät ovat hyvin suuria tai ainakin vinhaa vauhtia muuttumassa sellaisiksi. Museot haalivat (tai ovat haalineet) valtavia määriä tavaraa kokoelmiinsa, ja lopputuloksena on esinemassa, joka täyttää kaikki varastot. Myös luettelointi takkuaa ja on puutteellista. Resurssit eivät yksinkertaisesti riitä. Jyväskylän yliopiston museologian professori Janne Vilkuna puhui osuvasti esinebulimiasta.

Jos tarkastellaan museoiden esinekokoelmia lähemmin, voidaan havaita, että lukemattomista esineistä on vähänlaisesti - jos lainkaan - kontekstitietoja, eivätkä esineet edes välttämättä liity millään tavalla ne keränneen museon toimialaan. Sellaisia esineitä, joihin liittyvät tiedot on kerätty ja tallennettu huolellisesti, on huomattavasti vähemmän.

Nykyään museoissa uskalletaan puhua esineiden poistamisesta kokoelmista. Ei nimittäin ole välttämättä kovinkaan järkevää säilyttää loputtomiin esineitä, joista ei tiedetä mitään, jotka ovat huonokuntoisia tai joista puuttuu osia. Eräät museot ovat tarttuneet tuumasta toimeen ja ryhtyneet arvoluokittamaan esinekokoelmiaan tiettyjen (museoittain vaihtuvien) kriteereiden pohjalta. Luokittelun avulla voidaan tunnistaa museon keskeisimmät, arvokkaimmat esineet - ja toisaalta ne, joiden säilyttämistä varastojen tukkeena on vaikea perustella.

Aikaisempien vuosikymmenten aikana tapahtunut hallitsematon kokoelmien paisuminen on johtanut siihen, etteivät museot aina kykene dokumentoimaan nykyajan ilmiöitä niiden vaatimalla tarkkuudella. Seminaarin keskusteluissa todettiin, että mikäli runsaita poistoja ei tehdä, menneet vuosikymmenet ylikorostuvat tulevien kustannuksella. Varastot ovat jo täynnä.

Resurssipulassa on kuitenkin myös hyvät puolensa. Se pakottaa kokoelmista vastaavat henkilöt pohtimaan huomattavasti aikaisempaa kriittisemmin, mitä esineitä voidaan ja pitää ottaa museoiden kokoelmiin. Koska valintoja joudutaan tekemään enemmän kuin ennen, tulee paraikaa ja tulevaisuudessa karttuvien esinekokoelmien tiedollinen laatu väistämättä olemaan aikaisempaa parempi. Vuonna 2008 museoihin hankituista esineistä tiedetään (toivottavasti) enemmän kuin niistä, jotka liitettiin kokoelmiin kymmenen tai kaksikymmentä vuotta sitten. Toisaalta luetteloinnissa kiinnitetään nykyään vähemmän huomiota ulkoisiin seikkoihin ja enemmän sisäisiin; esineen vaiheet ovat tärkeämpiä kuin sen ilmiasun pikkutarkka kuvailu (digikameroillakin saattaa olla jotain tekemistä näkökulmamuutoksen kanssa).

Yksi paljon puhuttu tapa järkeistää kokoelmien kerryttämistä on eri museoiden välisen työnjaon selkeyttäminen. Jos ajatellaan yhteistä suomalaista kulttuuriperintöä ja sen mahdollisimman laajaa säilyttämistä ja dokumentointia, ei ole kovin järkevää, että useat museot keräävät samanlaista materiaalia. Tätä kuitenkin tapahtuu ilmeisen laajassa mittakaavassa, mihin yksi (pelottava) syy on se, etteivät museot edes itse tiedä, mitä ne keräävät. Viime aikoina museoita onkin kannustettu laatimaan omat kokoelmapoliittiset ohjelmansa, joissa määritellään museon tallennusvastuu. Nämä kokoelmapoliittiset ohjelmat toimivat tarpeellisina työkaluina niin museoiden sisällä (tiedetään mitä tallennetaan ja mitä ei tallenneta) kuin museoiden välisessä yhteistyössäkin. Työnjakoa on helpompi pohtia, kun omasta identiteetistä on ensin päästy selvyyteen. Toivottavaa olisi, että mahdollisimman moni museo toisi kokoelmapoliittisen ohjelmansa internetiin muiden museoiden ja asiakkaiden saataville.

Seminaarissa puhuttiin monista muistakin asioista niin työryhmissä kuin kahvi- ja lounastauoillakin. Oli mukavaa nähdä opiskelukavereita ja työasioissa tutuiksi tulleita museolaisia. Iloisiin yllätyksiin kuului erityisesti Blogistanista tutun Himmun tapaaminen. Hän tunnisti minut yliluonnollisilta tuntuvin konstein isosta väkijoukosta ja tuli aivan yllättäen tervehtimään. Harmillista ettemme ehtineet kovin kauan jutella. Ehkäpä kuitenkin Museopäivillä ensi kuussa?