Olen ollut huomaavinani, että museonäyttelyt ovat alkaneet viime vuosina muuttua yhä enemmän ja enemmän yleisöä kosiskeleviksi. Riihimäen lasimuseon Samppanjaa suomalaisille -näyttely ja Ateneumin Eläinten aika ovat mainioita esimerkkejä. Myös Sibelius-museon Skitta!! Kitara-aarteita 1920-luvulta 2000-luvulle kalskahtaa korviini melko popularistiselta.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Näyttelyitä koostetaan myös enenevissä määrin aiheista, jotka aiheuttavat tavalla tai toisella ristiriitaisia tunteita – mahdollisesti jopa paheksuntaa. Tällaisia näyttelyitä ovat Sederholmin talossa esillä oleva valokuvanäyttely Rikospaikka: Helsinki ja toukokuussa Vantaan kaupunginmuseossa avattava seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiaa esittelevä näyttely Sateenkaari-Suomi. Olisiko tällaisia näyttelyitä voitu panna esille kymmenen tai viisitoista vuotta sitten?

 

Mainitsemistani esimerkeistä huolimatta on selvää, että monet museot jatkavat edelleen perinteisellä linjalla ja rakentavat näyttelyitä, jotka kiinnostavat vain marginaalisen pientä yleisöä. Koska haluan olla kiltti, en anna näistä yhtään esimerkkiä. Museot.fi:n näyttelykalenterista saanee kuitenkin jonkinlaisen käsityksen siitä, mitä tarkoitan.

 

Jotenkin minulla on sellainen käsitys, että museoväki ei oikein tiedä, miten "kassamagneettinäyttelyihin" pitäisi suhtautua. Museot eivät ole kaupallisia laitoksia, eikä niiden tarkoituksena ole rahan tahkoaminen. Joillekin museoammattilaisille kaupallisuuden ja museoiden kietoutuminen toisiinsa – edes hiukkasen – on niin pöyristyttävä ajatus, että se johtaa (ehkä osittain alitajuisesti) sellaisiin näyttelyaiheisiin, joita ei millään muotoa voi sanoa yleisöä kiinnostaviksi.

 

On toki kaunis ajatus, ettei museoiden tarvitsisi piitata kysynnän ja tarjonnan laeista, vaan näyttelyitä voitaisiin suunnitella ja rakentaa puhtaan opettavaisista tarkoitusperistä ja museon työntekijöiden kiinnostuksen kohteista ammentaen. Vähän tunnettuja aiheita ja henkilöitä voitaisiin huoletta nostaa esille, eikä se olisi ongelma kenellekään. Yleisöä riittäisi siitä huolimatta – tai jopa sen takia.

 

Vaan ongelma on olemassa, ja lyhyesti kuvattuna se on sellainen, että mikäli museon nimi ei satu olemaan Kiasma, Ateneum tai Suomen kansallismuseo, on vaihtuvien näyttelyiden aihevalinnalla melkoinen merkitys siihen, saadaanko museoon asiakkaita.

 

Ihmiset – etenkin nuoret – ovat tottuneet siihen, että yhteiskunta pyrkii viihdyttämään kasvattejaan mitä lukemattomimmilla tavoilla. Koska silkka historiallisten esineiden tai taiteen tuijottaminen ja hengittäminen ei vastaa monenkaan näkemystä viihteestä, on museoilla kovat paineet muuttua. Paperinmakuiset vitriininäyttelyt ja rahan puute pistävät valitettavan kipeästi kriittisen kävijän silmään. Varsinkin, jos aihe ei ole poikkeuksellisen kiinnostava.

 

Enemmistö museokävijöistä näyttäisi olevan keski-ikäisiä tai tätä iäkkäämpiä naisia (tietysti lapsiakin käy paljon, mutta yleensä koulun järjestämillä retkillä). Mikäli uutta sukupolvea ei saada inspiroitumaan museoista samalla tavalla kuin kanta-asiakkaita, tietää tämä (monille) museoille suuria ongelmia tulevaisuudessa. Jos museot eivät pysty uudistumaan – tai suorastaan vastustavat kaikkea muutosta – ovat ne todella niitä pölyisiä paikkoja, joista valitettavan usein kuulee puhuttavan.