Eilen kävimme Miehen kanssa Hyvinkäällä ihmettelemässä junia Suomen Rautatiemuseossa. Museo on sijoitettu entisen Hanko-Hyvinkää -rautatien asema- ja varikkoalueelle: asemarakennukseen, veturitalliin, henkilökunnan asuinrakennuksiin sekä kahteen uudempaan kalustohalliin. Sattuneesta syystä Rautatiemuseon esineistö on pääosin sangen suurikokoista ja vaatii valtavasti tilaa. Näyttelytilat ovat lämmittämättömiä, joten näin talvisaikaan niissä saa kääriytyä tiiviisti toppatakkiinsa pysyäkseen kohmeettomana.

 

Aina välillä on erinomaisen hauskaa käydä museoissa, joissa esineitä ei ole piilotettu vitriineihin. ”Vitriininäyttelyissä” harvemmin pääsee eläytymään tunnelmaan yhtä hyvin kuin näyttelyissä, joissa esineistöä on nähtävillä ilman välissä kiiltelevää lasipintaa. Valokuvaaminenkin onnistuu helpommin.

 

Suomen Rautatiemuseon valttikortteja ovat luonnollisesti itse veturit ja junavaunut, joiden ikkunoista pääsee kurkistelemaan entisaikain puisia tai viehättävillä kankailla verhottuja penkkejä. Pariin junaan saavat museokävijät kömpiä sisällekin, kuten myös yhden junan alle. Rautatiemuseon nettisivuilla mainitaan, että museon tärkein aarre on Keisarin juna, jonka ensimmäinen vaunu on valmistunut vuonna 1870. Komealta Keisarin juna näyttääkin, erityisesti sisäpuolelta. Mies ehti jo ihmetellä vaunujen ”bordellisisustusta” ennen kuin bongasimme tekstit, joissa kerrottiin, että nämä kolme toinen toistaan prameammin sisustettua junavaunua ovat Keisarin ja Keisarinnan vaunut sekä salonkivaunu.

 

Jostain syystä tunnun törmäävän aina ja kaikkialla lääketieteen historiaan. Rautatiemuseossakin näkyi siellä täällä ”Älä sylje lattialle!” -kylttejä ja sylkykuppeja, jotka liittyvät keuhkotaudin torjumisyrityksiin. Tuberkuloosi oli ikävä vitsaus 1800-luvun lopulla ja 1900-luvulla, ja se tarttui herkästi ysköksistä. Yleisesti esiintyvää syljeskelyharrastusta koetettiin, jos ei nyt lopettaa niin ainakin ohjata oikeaan suuntaan kieltokylttien ja sylkykuppien avulla. Vasta vuonna 1951 (mikäli muistan vuosiluvun oikein) sylkykupit poistettiin junista.

 

Harmillista kyllä Rautatiemuseossa ei näyttänyt olevan lainkaan valvojia näyttelytiloissa. Olisin halunnut esittää muutamia museon kokoelmiin liittyviä kysymyksiä – tosin eihän se mikään itsestäänselvyys ole, että näyttelyvalvojat ylipäätään osaisivat tämäntyyppisiin kysymyksiin vastata. Junien suuren koon huomioon ottaen jäi askarruttamaan miten niitä säilytetään. Tokkopa kaikki museon kokoelmiin kuuluvat junat ovat esillä? Varastojen täytyy olla uskomattoman kokoisia.

 

Entä miten Rautatiemuseon kaltainen museo suhtautuu lahjoituksiin? Yhdenkin uuden junan ottaminen kokoelmiin vaatii uskomattomia ponnistuksia niin lahjoittajalta kuin vastaanottajaltakin. Toisaalta Rautatiemuseon lienee ainakin helppo kieltäytyä lahjoituksista tilapulaan vedoten (toim. huom.: lahjoituksista kieltäytyminen on uskomattoman vaikeaa, vaikka kokoelmiin kuuluisi 20 samanlaista esinettä jo entuudestaan).

 

Tältä näyttää juna alhaalta päin. Kuinkakohan kauan aikaa on kulunut puhdistukseen ja kiillottamiseen?

 

 

Itse luettelointityötä tekevän näkökulmasta jäin tietysti myös miettimään junien luettelointiin liittyviä yksityiskohtia. Toivottavasti pituus- ja korkeustiedot on saatavissa valmistajalta, eikä poloisen museoamanuenssin tarvitse kiipeillä veturin katolla rullamitan kanssa. Kuinkakohan moneen kohtaan esinenumero täytyy maalata, jotta se varmasti löytyy etsittäessä?

 

Museokäynnin jälkeen ajelimme Miehen kanssa ympäri Hyvinkäätä etsimässä rautatieasemaa, joka oli nerokkaasti piilotettu. Opasteet olivat puutteelliset, mutta lopulta asema löytyi, ja hyppäsin Helsinkiin menevään junaan. Mies jatkoi matkaansa autolla kohti Hämeenlinnaa.

 

Hyvinkää sijaitsee käytännöllisesti Helsingin ja Hämeenlinnan välissä, ja on pakko tunnustaa, että vilkuilimme sitä mahdollisena tulevana kotikaupunkina. Emme tosin vielä ole yhteistä asuntoa etsimässä, mutta varmaankin jossain vaiheessa ensi vuonna...