Kuumemittari 1900-luvun alusta.”Kuumemittari, kymmenesosa-asteihin jaettu maksimilämpömittari, jonka elohopeapatsas 2-5 minuutissa nousee ruumiinlämpöä vastaavalle korkeudelle. K.-mittari pannaan joko peräsuoleen, jolloin se ilmaisee todellisen ruumiinlämmön, tai kainalokuoppaan tai kielen alle, jolloin se näyttää lämmön 0,8-0,5° liian alhaisena.” Pieni Tietosanakirja. Toinen osa. Isopurje – Maskotti 1926.

Kuva: Oker-Blom Max 1911: Tuberkuloosi. Lyhyt esitys kotien ja koulujen tarpeeksi. Tuberkuloosin vastustamisyhdistys, julkaisu N:o 4.

Joskus vuosia sitten joku päätyi tänne hakusanoilla kuumemittarin historia. Ajattelin silloin, että olisi kieltämättä mielenkiintoista selvittää tuonkin kapistuksen taustoja – etenkin, kun suomen kielellä ei netistä näytä aiheesta mitään löytyvän. Asia unohtui, kunnes pari kuukautta sitten poljin kuntopyörää ja katsoin DVD:ltä Tuulen viemää. Eräässä 1860-luvun ensimmäiselle puoliskolle ajoittuvassa kohtauksessa Scarlett ja Melanie olivat atlantalaiseen kirkkoon perustetussa sotasairaalassa. He tekivät vapaaehtoistyötä hoitajina Yhdysvaltain sisällissodassa haavoittuneiden potilaiden hyväksi. Melanie ojensi eräälle potilaalle kuumemittarin ja pyysi tätä panemaan sen suuhunsa. Jäin taas kerran miettimään kuumemittarin vaiheita.

Kuumemittareiden edeltäjiä olivat ilman lämpötilan mittaamiseen suunnitellut lämpömittarit. Ensimmäisen alkeellisen lämpömittarin kehitti Galileo Galilei vuonna 1593. Italialainen Santorio Santorio kehitti ideaa eteenpäin 1610-luvulla ja teki myös ensimmäisenä kokeita ihmisen ruumiinlämmön mittaamiseksi. Hänen ”kuumemittarinsa” oli kuitenkin suurikokoinen, epätarkka ja lämmön mittaaminen sillä kesti tavattoman kauan. Professori Arno Forsius on kuvaillut välineen käyttöä seuraavasti:

”Sen muodosti alapäästään avoin, mutkille taivutettu lasiputki, jonka yläpäässä oli kananmunan kokoinen pallo. Tutkittava henkilö piti lasipalloa suussaan, putken alapään ollessa vesiastiassa vedenpinnan alapuolella. Pallon lämmetessä sen sisällä oleva ilma laajeni ja osa ilmasta kupli pois putken alapään kautta. Kun kupliminen lakkasi, otettiin mittarin pallo pois tutkittavan henkilön suusta. Pallon nyt jäähtyessä siellä olleen ilman tilavuus pieneni ja putken alapäästä imeytyi putkeen sitä vastaava määrä vettä. Mitä korkeampi tutkittavan henkilön lämpötila oli ollut, sitä ylemmäs veden pinta putkessa nousi.”

Vasta vuonna 1714 syntyi moderni lämpömittari, kun Gabriel Fahrenheit keksi käyttää elohopeaa mittarissaan. Mittaustensa ansiosta Fahrenheit pystyi myös tekemään päätelmiä ihmiskehon normaalista lämpötilasta. 1700-luvulla lämpömittareiden kehittelyssä kunnostautuivat muutkin henkilöt, muun muassa tähtitieteilijä Anders Celsius.

Itävaltalainen Anton de Haen mittaili ihmisten ruumiinlämpöjä ja esitteli kuumemittarin Wienin sairaaloissa ja paikallisessa lääketieteen opetuksessa. Hän oivalsi kuumemittarin olevan arvokas terveyden ja sairauden indikaattori ja oli yksi ensimmäisistä lääkäreistä, joka käytti sitä rutiininomaisesti. Vaikka kuumemittari ja sen edut tautien etenemisen havainnoinnissa tunnettiin jo melko hyvin 1700-luvun puolivälissä, ei instrumentti kuitenkaan vielä pitkään aikaan tullut yleiseen käyttöön.

Seuraavan vuosisadan puolivälin tietämissä saksalainen Carl August Wunderlich ryhtyi tekemään laajoja mittauksia n. 30 senttimetrin pituisella kuumemittarilla, jonka mittausaika oli 20 minuuttia. Hän otti myös ensimmäisenä käyttöön kuumekäyrät eli ”kurvat” potilasvuoteiden päädyssä. Vuonna 1968 Wunderlich julkaisi yli 25000 potilaan kainaloista mitatut lukemat – ja määritteli yli miljoonan mittaustuloksen perusteella ihmisen normaalilämpötilaksi 36,3 – 37,5 celsiusastetta. Hänen tutkimustensa myötä kuumeen mittaus yleistyi laajasti diagnostisena menetelmänä.

Wunderlichin mittavista tutkimuksista huolimatta kuumemittarin keksijänä kunnioitetaan kuitenkin englantilaista Thomas Clifford Allbuttia. Allbutt suunnitteli vuonna 1866 kuuden tuuman kuumemittarin, jonka mittausaika oli vain viiden minuutin pituinen. Tämä näppärä väline oli helppo omaksua käyttöön monenlaisissa olosuhteissa.

Free Patents Online -sivustolta saa jonkinlaisen käsityksen lämpö- ja kuumemittareiden myöhemmistä vaiheista. 1900-luvulla on patentoitu jos jonkinlaisia sähköisiä ja digitaalisia mittareita. Varhaisimmat ruumiinlämmön mittaukseen soveltuvat sähköiset kapistukset, jotka pikaisella etsiskelyllä löysin, ovat saaneet patenttinsa 1920-luvun lopulla. Kovin kuumemittarimaisia ne eivät kuitenkaan luonteeltaan ole.

Vaan palataanpa takaisin atlantalaiseen sotasairaalaan Scarlettin ja Melanien seuraan. Vaikka Euroopassa suurikokoiset kuumemittarit olivatkin 1860-luvun alussa jo suhteellisen yleisessä käytössä, olivat ne Yhdysvalloissa vielä huomattavasti harvinaisempia. Tiedetään, että sisällissodan aikana maan pohjoisissa sairaaloissa oli käytössä yhteensä vain kaksikymmentä kuumemittaria. Eteläisten sairaaloiden kuumemittareista en tähän hätään löytänyt minkäänlaista mainintaa.

Näiden tietojen valossa ei tunnu uskottavalta, että Scarlettilla ja Melaniella olisi voinut olla ennen vuotta 1866 käytettävissään kuumemittari väliaikaisissa tiloissa toimivassa sotasairaalassa.