Sen jälkeen, kun olin viettänyt työpäivän ensimmäisen puoliskon raahaten hiki hatussa vitriineitä museon toisesta kerroksesta kolmanteen ja vaihtuvien näyttelyiden salin toisesta laidasta toiseen, jouduin muutamien kommellusten ja väärinkäsitysten (ei itse aiheuttamieni) seurauksena yllättäen opastamaan toimittajaa perusnäyttelyssämme. Kiusallista!<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Vastaavanlaisia tilanteita sattuu useinkin. Olen esimerkiksi saattanut viettää tuntikausia varastolla siirtelemässä suuria, pölyisiä ja uskomattoman likaisia koneita (arvokkaita museoesineita toisin sanoen!), ja palatessani museolle saan kuulla, että opas on sairastunut ja ”olisitko kiltti ja tuuraisit, ei ole mikään iso ryhmä”. Tai sitten joku asiakas astelee ilmoittamatta paikalle valokuva-arkistoa tai kirjastoa tutkimaan (asiakkaalla käy hyvä tuuri, jos olen ylipäätään paikalla). On tavattoman hankalaa esiintyä varteenotettavana asiantuntijana tai näpsäkkänä asiakaspalvelijana nuhjuisissa farkuissa, hiukset pörrössä, hieltä, ruosteelta ja koneöljyltä vienosti tuoksuen. 

 

Niinä päivinä, joina tiedän olevani tekemisissä asiakkaiden kanssa, koetan vältellä kaikkein fyysisimpiä töitä, ja valitsen vaatteeni aamulla huolellisemmin. Monta kertaa olen toivonut, että minulla olisi töissä vaatekaappi, johon voisin piilottaa hätätilanteita varten siistin jakun ja liituraitahousut. Useimmiten tosin aikaa vaatteiden vaihdolle ei edes olisi, sillä tilanteet tulevat päälle hyvin äkkiä: Puhelin soi. ”Hei, täällä A. kassalta, sulle olisi vieras! Lähetin sen sinne yläkertaan, se onkin varmaan jo oven takana.”