Muutaman päivän takainen visiitti brysseliläisessä Le Musée de la Médecinessä lukeutuu erikoisimpien museokokemusteni joukkoon, eikä suinkaan näyttelyn tai siellä esillä olleiden esineiden vuoksi.

Olin etukäteen koettanut etsiä netistä tietoa museon aukioloajoista, mutta niissä tuntui olevan melkoisesti epäselvyyttä, eikä täysin olematon ranskan kielen taitoni auttanut asian selvittelyä. Niinpä hyppäsin perjantaina uhkarohkeasti metroon ja matkustin kaupungin toiselle laidalle tarkastamaan onko museo avoinna.

Lääkkeitä, pyörätuoli, vaaka yms.

Museon oveen oli teipattu valkoinen lappu, jossa luki jotakin ranskaksi. Koska ulko-ovi ei ollut lukossa, astuin sisälle hämärään aulaan. Lipunmyyntitiskin takana ei ollut ketään eikä näemmä missään muuallakaan. Lähdin epävarmana kiipeämään portaita ylempään kerrokseen, jossa museo opasteiden mukaan sijaitsi. Kurkistin avoimesta ovesta auringonvalon valaisemaan näyttelysaliin, jossa sielläkään ei näkynyt yhtään ihmistä. Ehkäpä Erasmen yliopistollisen sairaalan kupeessa sijaitseva museo on avoinna kaikille kiinnostuneille ja kävijät saavat kulkea siellä vapaasti, tuumailin.

Uppouduin näyttelyyn suurella mielenkiinnolla. Tekstit olivat ainoastaan ranskaksi, mutta onneksi sairauksien ja lääketieteellisten instrumenttien nimet ovat samanlaisia kielellä kuin kielellä. Ja olihan joukossa paljon tuttujakin välineitä, vaikkakin osittain vanhempia kuin Suomen museoissa pääsee näkemään.

Kallonmittausta kraniometrillä

Kiertelin hyvän tovin museon saleissa, joissa oli yksityiskohtaisesti toteutettuja sairauksia esitteleviä vahamalleja, eri-ikäisiä instrumentteja ja lääkkeitä sekä muun muassa muinaisen Egyptin lääkintävälineistöä. Näyttely itsessään oli melko vaatimattomasti rakennettu ja perinteinen, mutta aihe oli tavattoman kiinnostava. Kun huolellisen paneutumisen jälkeen lopulta palasin takaisin museon aulaan, ehdin silmäillä vain hetken postikorttivalikoimaa, ennen kuin rappusista alkoi kuulua juoksuaskeleita.

Vahamalli kallonporauksesta

Museon työntekijä säntäsi paikalle kertomaan, että museo on valitettavasti suljettu. Nainen oli silminnähden järkyttynyt, kun kerroin kiertäneeni jo kaikissa näyttelytiloissa. Lyhyen keskustelun jälkeen tosin ilmeni, että yksi alakerrassa sijaitseva huone oli kuitenkin jäänyt minulta näkemättä. Onneksi sain luvan käydä sielläkin.

Tarinan opetus: Joskus kielitaidottomuus voi olla hyödyllisempää kuin kielitaito.