Työni ansiosta saan kaiken aikaa olla tekemisissä historiallisten asioiden kanssa. Olen onnellinen siitä, ettei historia ole minulle vain loputtomia sanoja paksuissa kirjoissa ja outoja esineitä lasipintojen takana. Iloitsen sen käsinkosketeltavuudesta, siitä että saan joka arkipäivä hypistellä sitä valkoisiin puuvillahansikkaisiin verhotuin käsin.

 

Mittaan ja valokuvaan esineitä, joita aikaisemmat sukupolvet ovat käyttäneet työssään ja arkielämässään. Kiedon ne silkkipaperiin. Vanhat valokuvat kertovat minulle tarinoita – voin lukea niitä tuntemattomien ihmisten silmistä samalla, kun editoin pois pölyhiukkasia skannaamieni henkilöiden kasvoilta. Sadan tai sadan viidenkymmenen vuoden takainen kirjallisuus ihastuttaa ja kertoo menneiden aikojen näkemyksistä, jotka saattavat olla aivan samoja kuin nytkin tai täysin muuksi muuttuneita.

 

Historian palaset ovat aina läsnä, ja ne muodostavat värikkään, mutta epäsymmetrisen kuvion, joka kertoo menneisyydestä. Tämä kuvajainen tuskin on enempää kuin heijastus todellisuudesta; se perustuu ihmisten haalistuneisiin muistoihin, faktatietoihin sekä suureen joukkoon valistuneita arvauksia. Milloin tahansa voi vastaan tulla uusi johtolanka – esine, valokuva, vanha kirje, muistelma – joka täydentää epätäydellistä kuviota. Historia täsmentyy ja tarkentuu.

 

Kaikki tiedonmuruset kirjaan tietokantaan, tutkijoiden myöhemmin löydettäväksi.

 

Omakuva kolmen vuoden ja kolmen kuukauden takaa.

 

Valokuvatorstaissa aiheena historia.