Olen viime aikoina intoutunut kirjoittamaan novelleja, spekulatiivista fiktiota tietenkin. Varmaan juuri siksi tämän kesän tapahtumat tuntuvat niin kovasti novellin alkuasetelmalta. Elämässäni on parin viime kuukauden aikana vaikuttanut kaksi kummallista ilmiötä: jätättävä kello ja puheluita valikoiva kännykkä.

Kaikki alkoi suunnilleen kesäkuun puolivälissä, kun huomasin uskollisen rannekelloni alkaneen jätättää kuuden vuoden sujuvan yhteistyön jälkeen. Ensin epäilykset kohdistuivat paristoon, mutta kun sen vaihtamisella ei ollut minkäänlaista vaikutusta, annoin aikarautani kellosepän tutkittavaksi. Kellon korjaaminen olisi maksanut 58 euroa, ja niinpä päätin mieluummin ostaa uuden kolme euroa halvemmalla.

Seuraavana päivänä epäilykseni heräsivät ja parin seuraavan vuorokauden aikana saivat vahvistuksen. Uusi rannekello jätätti aivan samalla tavalla kuin vanhakin. Alle tunnin junamatkalla aika saattoi madella viidentoista minuutin verran, mutta seuraavan vuorokauden aikana se kenties laahasi vain viisi minuuttia jäljessä.

Liike, josta olin kellon ostanut, päätti lähettää sen maahantuojalle korjattavaksi. Niiden viikkojen aikana, kun odotin malttamattomasti ajannäyttäjäni paluuta, alkoi puhelimeni nirsoilla. Se katkaisi lukuisia puheluita muutaman pirahduksen jälkeen jättäen soittajan sellaisen vaikutelman valtaan, että olin tarkoituksella sulkenut soivan puhelimen. Kaikista soittoyrityksistä ei jäänyt edes ilmoitusta puhelimen näytölle. Erityisen ankarasti matkapuhelin suhtautui mieheni ja äitini puheluihin.

Kun kelloliikkeestä kuuden ja puolen viikon kuluttua yritettiin tavoittaa minua, en olisi koskaan saanut tietää asiasta, ellei työkaverini olisi sattunut mainitsemaan puhelimeni soineen. Ihmettelin outoa puhelua, jonka tiedot puhelin oli ahmaissut. Pari tuntia myöhemmin sama tapahtui uudestaan, ja päätin tutkia vastaamatta jääneiden puheluiden listan. Sieltä löytyikin outo numero, johon uskaltauduin soittamaan. Sain kuulla, että rannekelloni koneisto on vaihdettu.

Hain apparaatin liikkeestä töiden jälkeen. Kotona otin kellon ranteesta ja jätin sen yöksi pöydälle. Aamulla en voinut uskoa silmiäni, kun huomasin pitkän viisarin näyttävän kahdeksan minuuttia muita kelloja vähemmän. Hetken aikaa olin epävarma mielenterveydestäni.

Vein kellon takaisin liikkeeseen. Ostin tänään myös uuden puhelimen.

Puhelin on paraikaa latautumassa, ja voin pian ottaa sen käyttöön. Maanantaina kelloseppä soittaa, ja päätän vaihdanko kellon toiseen, vaadinko rahat takaisin ostaakseni toisen kellon toisesta paikasta vai annanko lähettää jätättäjän uudestaan maahantuojalle. Odotan suurella mielenkiinnolla, miten puhelimen ja kellon vaihto vaikuttavat tähän kiehtovaan tapahtumasarjaan, jonka ilmiselvänä tarkoituksena on vieroittaa minut vanhanaikaisesta tavasta käyttää rannekelloa.

Olisi hauska kuvitella, että puhelimen ja kellon oikuilla on jokin ”syvällisempi” merkitys. Jos tämä olisi kirjoittamani novelli, voisi kellon jätättämisen tarkoitus olla vaikkapa pelastaa minut joltakin kauhistuttavalta onnettomuudelta. Minähän olen tunnetusti aina etuajassa kaikissa sovituissa tapaamisissa. Ehkäpä väärää aikaa näyttävä tai parhaillaan korjattavana oleva kello saisi minut myöhästymään juuri oikealla hetkellä ja välttäisin kammottavan kuoleman. Tai sitten selityksenä voisi olla jokin poltergeistin kaltainen ilmiö, joka kumpuaisi minusta itsestäni. Se voisi olla vaikkapa outoa yliluonnollista kapinaa liian kovaa vauhtia eteenpäin kiirivää elämää vastaan. Ehkä se nivoutuisi lähestyvään 30-vuotispäivääni eli olisi jonkin sortin kolmenkympin kriisi. Mitä tällainen poltergeist toisaalta kertoisi suhteestani mieheen ja äitiin, joiden soitot puhelin useimmiten torpedoi, on aika mielenkiintoinen asia pohdittavaksi.

Näiden mietteiden valossa olisi kyllä aika tylsää, jos uusi puhelimeni toimisi moitteettomasti ja kellokin saataisiin korjattua.