<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Inkoille kulta oli auringon hikeä, hopea kuun kyyneleitä. Sinebrychoffin taidemuseon vaihtuvien näyttelyiden tilassa kimaltelee ja välkkyy, kun perulaisten hopeaseppien taidokkaasti muotoilemat käyttö- ja koriste-esineet viimeisten kahdentuhannen vuoden ajalta täyttävät vitriinit. Näky on silmiä hivelevä, ja hopeatöiden monimutkaiset yksityiskohdat aiheuttavat suurta ihmetystä katsojassa. Yhdenkään esineen pintaa ei peitä tumma patina, joskin konservaattoreilla lienee jotain tekemistä asian kanssa.

 

Vaikka hopeatyöt ovat näyttäviä ja kauniita, edustaa tammikuun lopussa avattu Peru – 2000 vuotta hopeataidetta sen tyyppistä taidenäyttelyä, joka saa minut harmistumaan. Näyttelyn tekstit ovat surullisen suppeat, eikä esineiden taustoista, käyttäjistä ja käyttötarkoituksista kerrota juuri mitään.  

 

Taidenäyttelyt harvoin pyrkivät samanlaiseen taustojen esittelyyn kuin kulttuurihistorialliset museot, mikä on varsin ymmärrettävää ja luonnollista. Kuitenkin silloin, kun näyttely esittelee taideteoksia, jotka on luotu kaukaisissa ajoissa ja paikoissa, korostuu kontekstien puute voimakkaasti. Näyttelyvieras joutuu lähestymään vieraaksi jäävien töiden merkityksiä omasta varsin länsimaisesti värittyneestä näkökulmastaan. Useimmat tulkinnat lienevätkin vääriä.

 

Tiedän, että on paljon ihmisiä, joille onnistuneet taidenäyttelykokemukset perustuvat visuaaliseen ilotulitukseen. Upeat ja ihmetystä herättävät työt tarjoavat virkistystä mielelle, herättävät tunteita ja uudenlaisia ajatuksia. Vaikka töiden taustoihin liittyviä kysymyksiä pulpahtelisikin päähän taiteen äärellä, ei niihin välttämättä edes kaivata ”oikeita” vastauksia.

 

Tunnustan olevani kateellinen. Haluaisin myös olla tällainen museokävijä. Olen nimittäin täysin vakuuttunut siitä, että mainitunlaiset ihmiset nauttivat taidenäyttelyistä keskimääräistä enemmän. Itse en voi – ikinä – suhtautua taiteeseen puhtaasti taiteena, vaikka se kuinka yrittäisi salavihkaa koskettaa sydäntäni. Janoan lisää tietoa teoksen synnyttäneestä ihmisestä ja kulttuurista, jossa tekijä on elänyt. Taide ei ole minulle taidetta, vaan dokumentteja historiasta. Lisäksi koen aina ja alituisesti, etten osaa lukea taidetta oikein, mikä on tietysti typerä ajatus, sillä mitään ”oikeaa” ja ”väärää” tapaa ei ole olemassakaan.

 

Sinebrychoffin taidemuseon vaihtuvassa näyttelyssä olisin kaivannut rinnalleni kävelevää tietopankkia, mutta yläkerran perusnäyttelyssä hymy palasi kuitenkin jälleen huulilleni. Suuressa empiresalissa kallisarvoisten huonekalujen, maalausten ja valtavien kentian(?)palmujen keskellä kykenin lopulta rentoutumaan ja nauttimaan.

 

Ilmassa leijui museoille epäluonteenomainen tuoreiden kasvien tuoksu. Pianon ääressä istuva nainen soitti menneiden aikojen musiikkia. Ovenpielen telineestä löytyi nippu papereita, joissa kerrottiin salin esineistä.