<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Lomapäivän ratoksi ajoin junalla Keravalle, jossa en muistaakseni ole käynyt kuin pari kertaa lapsena 1990-luvun alussa, Planet Fun Funissa tietenkin. Tällä kertaa ajattelin huvittaa itseäni toisenlaisin keinoin – eihän edellämainittua sisähuvipuistoa ole enää ikuisuuksiin ollut olemassakaan – joten valitsin kaupungin kulttuuritarjonnan joukosta Keravan museon, joka on avoinna tähän vuodenaikaan keskiviikkoisin ja sunnuntaisin. Toinen vaihtoehto olisi ollut Keravan taidemuseo.

 

Vaikka museo ei ole kovinkaan kaukana rautatieasemasta, osoittautui sen löytäminen yllättävän vaikeaksi, vaikka olin ennen lähtöä koettanut opiskella netistä kartan ja reitin ulkoa (kuinka kätevää olisikaan omistaa tulostin). Onneksi törmäsin lopulta ystävälliseen sauvakävelijään, joka neuvoi minut metsän halki kulkevalle oikopolulle, ja pääsin perille. Museon pihalla haravoimassa ollut nuori mies osoittautui oppaaksi.

 

494948.jpg 

Oikopolulla. Edessäpäin häämöttää jo kaksi museon rakennuksista.

 

Keravan museo vaikuttaa monella tavalla perinteiseltä kotiseutumuseolta tupineen, arkkuineen, takkoineen, päreineen ja reikäleipineen. Perusnäyttely ja tähtitaivaan ihmeitä esittelevä vaihtuva näyttely ”Tähdet tähdet...” on kuitenkin tilasyistä yhdistetty hätkähdyttävällä tavalla, ja orientoitumiseen menee oma aikansa. Kaksi täysin erilaista näyttelyä sijaitsee samoissa tiloissa.

 

494950.jpg 

Keravan museo sijaitsee Heikkilän talossa, jonka vanhin osa on valmistunut jo 1700-luvun lopulla (jos oikein muistan).

 

Heikkilän taloon sijoitettu museo on pieni, eikä perusnäyttelyssä ole tekstejä. Koska kävijöitä on yleensä vähänlaisesti, voidaan kaikkia palvella henkilökohtaisesti. Vain aivan poikkeuksellisesti saattaa kävijämäärä nousta niin suureksi, ettei opas ehdi vastata kunnolla kaikkien kysymyksiin. Viihdyin Keravan museossa ehkäpä noin puolentoista tunnin ajan, ja olin ainoa asiakas. Lähes koko tämän ajan puhuimme oppaan kanssa näyttelyyn ja museoon, Keravaan, historian ja kansatieteen opiskeluun, museoalan työtilanteeseen, omaan museooni ja ties mihin liittyvistä asioista. Hyvä kun maltoin ylipäätään lähteä pois!

 

Kuinka paljon menettääkään sellainen museo, jossa näyttelyvalvojat ovat vain vartijoita ilman tarkempaa tuntemusta museosta ja sen kokoelmista. Mahdollisuus keskustella näyttelystä asiantuntevan henkilön kanssa antaa paljon monipuolisemman kuvan museosta ja sen näyttelystä kuin pelkät tekstit. Mitä pienemmästä ja köyhemmästä museosta on kyse, sitä enemmän korostuu hyvän oppaan merkitys. Jos museolla ei ole varaa toteuttaa kalliita vaihtuvia näyttelyitä ja käyttää näyttelyissään erikoista näyttelytekniikkaa*, voi sen kilpailukyky olla aika heikko. Onneksi raha ei kuitenkaan ratkaise kaikkea. Huolellisesti valittu työntekijä voi merkitä museolle paljon.

 

Yksi keskeinen aiheeseen liittyvä ongelma on se, että asiakas ei voi yleensä ennalta tietää, onko museossa liikkuva näyttelyvalvoja ”opas” vai ”vartija”. Yksinkertaisiinkin kysymyksiin saattaa saada kylmän vastauksen: ”En tiedä (eikä muuten kiinnostakaan)”. Toisaalta ne valvojat, jotka mielellään kertoisivat kävijöille kaikenlaista, saavat usein huomata, että vain ani harva kysyy mitään. Ja se yleisin kysymys on tietenkin ”Missäköhän on lähin vessa?”.

 

Aikoinaan, kun tein viikonlopputöitä museon kassalla ja näyttelynvalvojana huomasin, että oikeastaan ainoa henkilö, jolle ihmiset vapaaehtoisesti museossa menevät puhumaan tai kysymyksiä esittämään, on lipunmyyjä tai museokaupan hoitaja. Jos kuitenkin käy niin, että asiakas vaihtaa muutaman sanan lipunmyyjän kanssa museoon tullessaan ja löytää sitten saman henkilön myöhemmin näyttelyn puolelta valvojan tehtävistä, on todennäköisyys keskustelun syntymiseen huomattavasti suurempi. Isoissa museoissa tällaista ei tietysti pääse juuri koskaan tapahtumaan, koska henkilökuntaa on enemmän, ja kullakin työntekijällä on omat tarkasti rajatut tehtävänsä: kassa on kassa ja valvoja on valvoja.

 

Vaikka Keravan museo ei näyttelynsä puolesta ollut maailmoja mullistava, suosittelen sitä kuitenkin lämpimästi kaikille. Kannattaa ehdottomasti antautua keskusteluun oppaan kanssa.

 

* Esimerkiksi Postimuseossa oli kesällä (ehkä vieläkin?) mahdollisuus päästä ”jakamaan postia” polkemalla oikeaa pyörää, joka oli yhdistetty tietokonepeliin. Kuinka monella museolla on tällaiseen varaa?