Kävimme torstaina ystävän kanssa katsomassa Suden vuoden. Parhaiten elokuvasta jäi mieleen visuaalisuus ja tarkoin valitut, esteettisesti miellyttävät kuvauspaikat, jotka tuntuivat laulavan ylistysvirttä Helsingin yliopistolle ja sen pitkälle historialle. Tapahtumat sijoittuvat suurelta osin Senaatintorin liepeille, yliopiston vanhimpien ja komeimpien rakennusten käytäville, portaikkoihin ja luentosaleihin: vuonna 1832 valmistuneeseen päärakennukseen, 1840-luvun ensimmäisellä puoliskolla viimeisteltyyn Kansalliskirjastoon sekä 1860-luvun lopun Arppeanumiin. Kelle tahansa keskustakampuksella vähänkään seikkailleelle on ilmiselvää, että näissä rakennuksissa kuvattuja tiloja on elokuvassa yhdistetty varsin vapaasti toisiinsa; esimerkiksi Arppeanumin auditorio löytyykin yllättäen yliopiston päärakennuksesta.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Suden vuosi on elokuva rakkaudesta – sota ja rakkaus lukuisine variaatioineen lienevätkin suosituimpia elokuvien aiheita – ja mikä luonnollisinta, kielletystä rakkaudesta.

 

"Oma vaikutuksensa nuoren ihmisen kypsymiseen nykyaikaisessa yhteiskunnassa on elokuvalla, jossa suorastaan valtateemana ovat rakkauselämän eri puolet. Kun elokuva on suurelta osalta taloudellista voittoa tavoittelevan huviteollisuuden päämuotoja, on se saanut tärkeän sijan nykyaikaisessa yhteiskunnassa. Kun elokuvan pyrkimyksenä useimmiten on sensaatio, ei se aina anna oikeata kuvaa ihmiselämästä. Inhimillisten arvojen suhteet muuttuvat. Esimerkiksi työ ja sitkeä uurastus harvoin pääsevät elokuvassa oikeuksiin. Samoin mielikuva inhimillisestä onnesta esitetään ylenmäärin eroottisesti väritettynä."

 

Näin kirjoittavat A. Stenbäck ja Lauri Pautola elokuvista vuonna 1952 julkaistussa kirjassa Lapsuus- ja nuoruusiän sukupuolinen kehitys ja kasvatus. Edelleenkin – yli viisikymmentä vuotta myöhemmin – "elokuvan pyrkimyksenä useimmiten on sensaatio". Siksi Suden vuodessakin käsitellään kiellettyä rakkautta ns. tavallisen ja arkipäiväisen rakkauden sijaan.

 

Epilepsia, tarinan paha susi, jää keski-ikäisen dosentin ja hänen nuoren (ikää ei valitettavasti mainittu) kauniin oppilaansa vastustusta herättävän suhteen varjoon. Yleinen ja yksimielinen paheksunta on käsin kosketeltavaa ja sellaisena ajatuksia herättävää: se tuntuu liioitellulta, mutta onko se sitä kuitenkaan? Jotenkin kuvittelisin, ettei pariskunnan suurta ikäeroa nähtäisi aivan niin pöyristyttävänä, ainakaan vapaamielisenä esiintyvässä yliopistomaailmassa. Toisaalta... mistä sitä ikinä tietää?

 

Minut Suden vuosi valloitti nimenomaan kauniilla kuvauksellaan, jonka varjoon juoni jäi. Pidin kyllä elokuvasta, mutta suurelta osin viehättävän yliopistonostalgisoinnin vuoksi. Vaan miltä elokuva näyttää henkilöstä, joka ei ole viettänyt vuosia elämästään Helsingin yliopiston keskustakampuksella? Luulenpa, että sangen perinteiseltä tarinalta epäsovinnaisesta rakkaudesta. Näin ollen voinkin lämpimästi suositella Suden vuotta kaikille Helsingin yliopiston humanistisessa (tai filosofisessa) tiedekunnassa opiskeleville tai opiskelleille sekä niille, jotka nauttivat romanttisista draamoista.