En juuri koskaan lukenut nuortenkirjoja ollessani "nuori" (tässä kontekstissa tarkoitan nuorella noin 12-17 -vuotiasta). Keksin ne vasta hieman myöhemmin, ja suunnilleen kahdenkymmenen ikävuoden kieppeillä innostuin niistä kovasti. Nykyään en enää lue kovinkaan paljon teineille kirjoitettuja kirjoja, vaikka joitain poikkeuksia joukossa toki on.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Jostain kummallisesta syystä Tuija Lehtisen kirjat ovat "aina" vedonneet minuun. Sinänsä tässä ei ole suuresti järkeä, sillä monet Lehtisen kirjoista ovat paitsi ennalta-arvattavia myös kovin samankaltaisia keskenään. Ne ovat myös kovin kevyttä lukemista.

 

Lainasin kesällä kirjastosta Tuija Lehtisen parin vuoden takaisen kirjan Tanja Tavis, Jäkälärinteen 9D. Kirja seisoi pitkään hyllyssä odottamassa vuoroaan (onneksi lainoja voi uusia netissä! mikä loistava edistysaskel!), sillä katsoin velvollisuudekseni keskittyä ensin niihin kirjoihin, joita ystäväni ja tuttavani olivat minulle omista kotikirjastoistaan lainanneet. Eilen sain kirjan viimein luettua.

 

Tanja Tavis on tyypillinen tuotos Tuija Lehtiseltä: koulumaailmaa, nuoria ihmisiä, ihmissuhteita, pätemättömyyden tunteita, parisuhteiden muodostumista ja näsäviisasta keskustelua keskeisten henkilöiden välillä. Koetin kirjaa lukiessani erityisesti pohtia, minkä vuoksi se ja muut Tuija Lehtisen teokset vetoavat minuun. Lopulta tulin siihen tulokseen, että sen täytyy johtua nimenomaan Lehtisen kirjoille ominaisista dialogeista ja huumorintajusta. En yleensä juuri ikinä naura kirjoja lukiessani (itken kyllä sitäkin enemmän), mutta Lehtisen kirjat saavat minut lähes poikkeuksetta hihittelemään ainakin parissa kohtaa (Tanja Tavis ei ollut poikkeus). Tämän täytyy olla se syy, mikä saa minut aina kirjastokäynnillä tarkastamaan nuortenkirjahyllyn L-kirjaimen kohdalta.