Kun huhtikuussa osallistuin Suomen kansallismuseossa Ajankohtaisseminaariin museoiden kokoelmahallinnasta, minulla oli myös tilaisuus tutustua vaihtuvaan näyttelyyn Kolmen vuoden kooste. Koosteessa esiteltiin Kansallismuseon vuosina 2005 – 2007 kokoelmiinsa hankkimia esineitä: muun muassa vaatteita ja asusteita, kodinkoneita, polkupyöriä, muotokuvia ja huonekaluja.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Kiertelin vitriinien äärellä kuin nälkäinen hyeena ja harmittelin, että esille oli pantu vain pieni osa kolmen vuoden aikana hankituista esineistä. Museoihmisen näkövinkkelistä on tavattoman kiehtovaa nähdä, millaista esineistöä muut museot ottavat kokoelmiinsa. Museo, joka paljastaa arvioiville katseille tuoreet hankintansa, paljastaa samalla melkoisesti itsestään ja arvoistaan. Samanlaiseen rehellisyyteen ei kirjattu kokoelmapolitiikka yllä!

 

Kuinka mielenkiintoista olisikaan päästä näkemään kaikki Kansallismuseon esinehankinnat kolmen vuoden ajalta. Tämä ei tietysti "oikeassa elämässä" ole mahdollista, sillä nyt puhutaan lähes 4000 ostoin ja lahjoituksin hankitusta esineestä ja sadoista historiallisen ajan maalöydöistä. Näyttelytilojen koko määrittää pitkälle, mitä kaikkea on mahdollista panna esille. Toisaalta tämänkaltaisen näyttelyn tapauksessa tila toimii myös oivallisena (teko)syynä rajata joitain esineitä ulkopuolelle. Vitriineihin pääsevät yleensä paistattelemaan näyttävimmät, mielenkiintoisimmat, hyväkuntoisimmat ja arvokkaimmat esineet.

 

Kokemuksesta tiedän, että museoiden kokoelmiin kerääntyy vuosien mittaan enemmän tai vähemmän sellaistakin aineistoa, jota ei voisi kuvitellakaan näyttelyssä esiteltäväksi. Muun muassa inhimillisten syiden vuoksi tulee toisinaan otettua vastaan esineitä, joiden merkitys museon kannalta on vähäpätöinen.

 

Näinä aikoina, kun poppaskonsteja museoiden ylitsepursuavia varastoja vastaan koetetaan keksiä keinolla millä hyvänsä, arvelen, että Kolmen vuoden kooste -tyyppiset näyttelyt voisivat auttaa asiassa. Jos jokainen museo joutuisi säännöllisin väliajoin asettamaan esille koko tuoreen kartuntansa, tulisi esineiden haalimiseen kiinnitettyä nykyistä enemmän huomiota.

 

Tämä on tietysti puhdasta utopiaa. Realistisempi tapa lähestyä asiaa voisi olla vaikkapa se, että kirjattaisiin ylös jokaisen esineen hankintaan johtaneet perustelut. Jos jonkin esineen kohdalla perusteluiden keksiminen tuntuisi työläältä tai niissä kalskahtaisi selittelyn maku, olisi syytä pohtia kriittisesti kannattaako tällaista esinettä ylipäätään ottaa museon kokoelmiin.