Tämän hämmentävän mainoksen löysin Historiallisesta sanomalehtikirjastosta. Se on julkaistu Hufvudstadsbladetissa 23.9.1881. Jokseenkin sama mainos on nähty pari kuukautta aikaisemmin myös Helsingfors Dagbladin sivuilla. Ihmeen aikaiselta kuulostaa vuosi 1881 sähköhiusharjojen ja sähköhammasharjojen markkinoille. Sähkövalokin syttyi Suomessa ensi kertaa vasta vuotta myöhemmin.

Toisaalta Hämäläisen numerossa 5.3.1868 mainostetaan jotain niinkin outoa, kuin ”Elektriska öron- och finger-ringar”. Näitä saa kuulemma ostaa yhden markan hintaan, ja ne tepsivät pää-, korva- ja hammaskipuun.

Minkäköhänlaisesta sähköstä tässä oikeastaan mahtaa olla kysymys?

"Se, mitä naiset varmaankin paremmin suvaitsevat on henkinen työ; sitä me suositamme heille ainakin yhtä tärkeänä kuin ruumiillisia harjoituksia. Ei voisi uskoa, mikä mainio lihavuuden hävittäjä henkinen työ on, ja niin paljon naisia on, jotka eivät siitä välitä!"

"Joutavien kyläilemisien sijaan on otettava käynnit museoissa, näyttelyissä, konserteissa, teattereissa, eikä mentävä sinne vaan ajankuluksi tai sentähden, että se on muodissa, vaan edistyäkseen, henkeään kasvattaakseen, henkiseksi ravinnokseen. Lukekoot he vakavia teoksia, jotka pakoittavat heidät ajattelemaan, ja tutkikoot jos mahdollista tieteellisiä kirjoja. Ah jos naiset voisivat harrastaa matematiikkaa, se olisi mainiota!... Kyllä hoikkeneisivat palkaksi! - Sillä senhän jokainen on älynnyt, että suurin osa niistä, jotka antautuvat tieteelliselle alalle, on laihoja."

"Rakkaus tieteisiin ja taiteisiin olisi naiselle usein turvana kiusauksia vastaan ja sopiva vastapaino rakkaustautia ja seikkailuja vastaan, joilla joutilaat aivot huvitteleikset. Sitä voisimme kutsua siveelliseksi vahvistavaksi lääkkeeksi."

Lähde: Mathilde Pokitonoff 1907: Kauniiksi tulemisen taito.

Joku väitti taannoin Aamupostin keskustelupalstalla, ettei Hyvinkäällä ole yhtään kulttuurihistoriallisesti arvokasta rakennusta. Kaikenlaisia mielipiteitä, mutta onneksi sellaiset voi jättää omaan arvoonsa.

Vanha Arena-elokuvateatteri Siltakadulla on yksi hyvä esimerkki kulttuurihistoriallisesti arvokkaasta rakennuksesta. (Eräitä muita löytää muun muassa tämän blogin Hyvinkää-kategoriasta.) Se on muistomerkki suomalaisen elokuvahistorian alkutaipaleelta.

Suomen ensimmäinen elokuvien yleisöesitys järjestettiin Helsingin Seurahuoneella kesäkuussa 1896. Pian tämän jälkeen alkoi elokuvakiertueiden aika; elokuvaprojektorit ja elokuvat kiersivät Suomen suurimmissa kaupungeissa ihmisten ilona. Ensimmäisen varsinaisen elokuvateatterin perusti vuoden 1901 lopulla sokerileipuri Gustaf Nordin Helsinkiin Mikonkatu 5:een, mutta sen toiminta jäi hyvin lyhytaikaiseksi. Kolme vuotta myöhemmin samassa rakennuksessa alkoi toimia K. E. Ståhlbergin elokuvateatteri Maailman ympäri. Se aloitti kiinteiden elokuvateattereiden ajan Suomessa. Vuonna 1905 perustettiin ensimmäiset teatterit Tampereelle, Turkuun, Vaasaan sekä Viipuriin, ja Helsingissä avattiin kolme uutta. Elokuvateatterit olivat tulleet jäädäkseen.

Liikemies ja siirtolaisasiamies Kalle Saukkosella oli 1900-luvun alussa emigranttihotelli lähellä Hyvinkään keskustaa. Majoitustila sijaitsi Saukkosen huvilan piharakennuksessa, jossa tällä oli myös valokuvaamo. Vuonna 1908 samaisessa rakennuksessa aloitti toimintansa Hyvinkään Elävien Kuvien Teatteri, joka oli yksi ensimmäisistä elokuvateattereista Suomen maaseudulla. (Kuva monessa käytössä olleesta rakennuksesta löytyy tämän linkin takaa sivulta 127.) Näytöksiä pääsi katsomaan sunnuntaisin ja keskiviikkoisin.

”Tekniikka ei silloin vielä pelannut keskeytyksittä. Filmiä piti kelata ja oli muutakin hommaa. Näiden katkosten aikana esitettiin monenmoista täyteohjelmaa. Kuplettilaulaja Alfred Tannerkin on kuulemma viihdyttänyt hyvinkääläisiä kuuluisalla taidollaan ja Kalle Saukkosen tytär Terttu, joka oli hyvä pianisti, huolehti musiikista.” Erkki ja Seija Saarikuru 1983: Vanhaa Hyvinkäätä.

Vuonna 1914 elokuvateatteri sai oman rakennuksen. Marraskuun ensimmäisenä päivänä avattiin rakennusmestari Oskari Kirkkarin suunnittelema lautarakenteinen elokuvateatteri jotakuinkin Kalle Saukkosen huvilaa vastapäätä. Vuodesta 1926 eteenpäin se toimi Arena-nimellä.

”Arena on kaikille hyvinkääläisille tuttu. Omistajat, ohjelmat, koneet ja penkit ovat vaihtuneet, mutta Arenan henki on sama. -- -- Ennen television tuloa olivat teatterit aina täynnä. Liput piti tilata ajoissa, jos mieli sisään mahtua.” Erkki ja Seija Saarikuru 1983: Vanhaa Hyvinkäätä.

Kaupallinen elokuvatoiminta Arenassa lakkasi vuonna 1985, ja tätä nykyä suojeltu rakennus seisoo tyhjillään ja näyttää olevan melko rapistuneessa kunnossa. Viime lokakuussa Aamupostissa julkaistussa jutussa kerrotaan, että uuden omistajan tarkoitus on kunnostaa vanha elokuvateatteri ravintolaksi ja kokoustilaksi.

Satunnaisia linkkejä liittyen muun muassa Arenaan ja Suomen elokuvahistoriaan:

Bergström Lea: Hyvinkään kautta länteen.

Elokuvateatteri Arena

Hyvinkään keskustaajaman kulttuuriympäristön hoitosuunnitelma

Kinoman historiaa

Nikkilä-Kiiski Raija: Arenan kulmilta Arkadianmäelle.

Nimien historiallinen tausta

Sata vuotta eläviä kuvia Suomessa ja Mikkelissä

Sedergren Jari: Suomalaisen elokuvan alkuvuosikymmenet

Lepraa esitteleviä vahamalleja Pleiestiftelsen for spedalske No 1:n ”museohuoneessa”.

Eräs keskeisistä teemoista Bergenin kongressissa oli lepran historia. Tässä ei ole mitään ihmeellistä, sillä tuo nimenomainen tauti on jättänyt jälkensä Bergeniin. Keskiajalla lepra oli melko yleinen sairaus koko Euroopassa, mutta uudelle ajalle tultaessa se alkoi kadota. Pisimpään tauti sinnitteli Pohjoismaissa, ja 1800-luvun puolivälissä Norjassa oli suhteessa väkilukuun enemmän leprasairaita kuin missään muussa Euroopan maassa. Kaikkein ankarimmin tauti koetteli Bergeniä ja sen ympäristöä. Pahimmillaan kaupungissa toimi kolme leprasairaalaa, ja keinoa taudin taltuttamiseksi etsittiin vimmatusti. Bergeniläinen Gerhard Henrik Armauer Hansen löysikin leprabakteerin 1873, mutta lääkettä saatiin odottaa aina 1940-luvulle asti. Sitä ennen paras keino estää tautia leviämästä oli potilaiden eristäminen erityisiin lasaretteihin, mitä olikin harjoitettu jo keskiajalta lähtien, vaikka taudin tarttumistapaa ei tuolloin vielä tunnettukaan.

Leprasairaala St. Jørgens Hospitalin sisätiloja.

Tautina lepra on vaikeasti tarttuva, vuosia – jopa vuosikymmeniä – itävä ja hitaasti etenevä, eikä sairaus juurikaan lyhennä potilaan elinikää. Se kuitenkin muuttaa ulkonäköä, ja siihen yhdistyy voimakas stigma, erityisesti kristityissä maissa. Lepraan liittyy paljon häpeää ja salailua. Suomessakaan eivät ole kovin kaukana ne ajat, jolloin Oriveden leprasairaalaan (Suomen viimeinen leprasairaala, joka toimi 1904 – 1953) viety sukulainen vaiettiin olemattomiin.

Sairastuneen elämän lepradiagnoosi muutti täydellisesti, sillä hänet repäistiin irti normaalista elämästä ja suljettiin loppuelämäkseen laitokseen. Tavallisesta ihmisestä tuli pelätty, karteltu ja halveksittu spitaalinen.

Lepraa esitteleviä vahamalleja Pleiestiftelsen for spedalske No 1:n ”museohuoneessa”. 

Kongressin aikana meillä oli mahdollisuus vierailla kahdessa Bergenin entisistä leprasairaaloista: 1400-luvulla perustetussa ja Bergenissä vuonna 1702 riehuneen tulipalon jälkeen uudelleenrakennetussa St. Jørgens Hospitalissa* sekä vuonna 1857 toimintansa aloittaneessa Pleiestiftelsen for spedalske No 1:ssä. Kolmatta Bergenin leprasairaaloista, Lungegård Hospitalia, ei ole enää – se on purettu rautatien alta.

2 m x 2 m -kokoinen potilashuone St. Jørgens Hospitalissa. Huoneessa oli sängyt kahdelle potilaalle, mutta leprapotilaiden määrän ollessa korkeimmillaan voitiin kolmekin potilasta sijoittaa huoneeseen samaan aikaan. 1900-luvun puoliväliä kohti potilasmäärä väheni rajusti, ja lopulta sairaalassa oli vain kourallinen leprasairaita. Viimeiset kaksi potilasta kuolivat vuonna 1946.

Erityisesti lepramuseona nykyään toimiva St. Jørgens Hospital kosketti. Vaikka näyttelyteksteihin ei ollut aikaa paneutua ollenkaan, puhui vanha puurakennus puolestaan. Potilaiden pikkiriikkiset huoneet saivat hengen lähes salpautumaan. Keittiön kaapeista oli keltainen maali kulunut pois ovea satoja, tuhansia kertoja aukaisseen käden alta. Potilaiden pituuksia saattoi arvailla kuluneen maalin korkeuden perusteella. Huolimatta sijainnistaan Bergenin keskustassa leprasairaala tuntui etäiseltä, eristäytyneeltä. Millaista onkaan ollut asua noiden puisten seinien vankina viisi vuotta, kymmenen vuotta, kaksikymmentä vuotta tai jopa paljon paljon kauemmin?

St. Jørgens Hospitalin keittiö, jossa potilaat valmistivat itselleen ruokaa.

*Saman pyhimyksen mukaan on saanut nimensä myös Suomen ensimmäinen leprasairaala, Turussa sijainnut Pyhän Yrjänän hospitaali, joka mainitaan kirjallisissa lähteissä ensimmäistä kertaa vuonna 1355.

Satunnaisia lepran historiaa käsitteleviä linkkejä:

Forsius Arno: Lepra eli spitaali

The Foundation for Care for Lepers No.1 and the Lungegård Hospit 

Gerhard Henrik Armauer Hansen 

Lepraarkiv 

St. Jørgens Hospital 

Vuorinen Heikki S.: Lepran nousu, kukoistus ja tuho

Pitkästä aikaa lisään tänne kananmunattoman reseptin. Ohje ei kylläkään ole omani, vaan olen saanut sen ystävältä, joka on ilmeisesti löytänyt sen Ellien ruokaohjeista. Leipomus on kätevästi kananmunaton ja sopivilla kaurakekseillä varustettuna myös gluteeniton.

Ananasaurinkoinen

Pohja:

150 g kaurakeksejä
1 dl kookoshiutaleita
75 gr margariinia / voita

Täyte:

5 dl ranskankermaa
2 prk ananasmurskaa
1,5 dl sokeria
2 tl vaniljasokeria

Valuta ananasmurskaa siivilässä vähintään tunti.

Valmista piirakkapohja. Murenna keksit ja sekoita niiden joukkoon kookos sekä sulatettu voi. Painele seos piirakkavuoan pohjalle ja reunoille. Jäähdytä jääkaapissa.

Sekoita ranskankerma, ananas ja sokerit keskenään. Levitä täyte pohjan päälle.

Paista 170 asteisessa uunissa 25 minuuttia. Anna piirakan jäähtyä tovi huoneenlämmössä, ja pane se sitten jääkaappiin. Tarjoa kylmänä.

Olen tyømatkalla Bergenissæ, siksi nettihiljaisuus. Norjalaiset kaupungit ovat ihmeen kauniita ja niin tæmækin. Puisia taloja tuntureiden rinteillæ, ihmeellisiæ turkoosivetisiæ vuonoja ja monenmuotoisia veneitæ ja laivoja. Tæællæ pitæisi kuulemma sataa kahtena pæivænæ kolmesta, mutta toistaiseksi on vain kerran piskoitellut hiukan vettæ.

Eilen pææsin kurkistamaan hiukan Lepramuseota, tænææn taas seilasimme puolentoista tunnin pææhæn katsomaan sæveltæjæ Ole Bull:n kesæasuntoa.

Nyt tæytyy siirtyæ pois koneelta. 15 minuuttia on maksimiaika, jonka tæssæ saa yhdellæ kertaa viettææ.

Joskus töissä tulee vastaan niin eriskummallisia tilanteita, ettei voi kuin hihitellä itsekseen.

Eilen museolla kuvattiin pätkiä erääseen ilmeisesti joulun aikoihin esitettävään dokumenttiin. Ohjaajalla oli ajatus, että pöydällä pitäisi olla kuppi höyryävää kahvia. Se antaisi tunnelmaa muuten kovin staattiselle esineasetelmalle. Nesteet ja museoesineet eivät tietenkään sovi yhteen alkuunkaan, mutta uskaliaaseen yritykseen päätettiin silti ryhtyä merkittävää varovaisuutta noudattaen.

Arvatkaapa kuinka kauan vastikään kuplivaksi kiehautettu kahvi pysyy kameran silmälle riittävän höyryävänä? Vain pari hassua minuuttia, joista yksi kuluu jo matkalla liedeltä kuvauspaikalle. Siinäpä sitten kuljin edes takaisin hellan ja kameran väliä kahvipannu kourassa. Samaa ohjaajan mehupullossa mukanaan tuomaa kahvitilkkaa kierrätettiin pannusta kuppiin ja takaisin. Kolmannen keittorupeaman jälkeen kohtaus saatiin viimein purkkiin.

Olen iloinen siitä, että työni harvoin on tylsää ja rutiininomaista puurtamista. Koskaan ei varmuudella tiedä, mitä seuraavana päivänä pääsee tekemään.

Sunnuntaina pyörimme ympyrää Linnanmäen laitteissa Natan, Rauhan ja Lahjan kanssa. Kaksosilla oli enimmäkseen hauskaa, mutta Miniautoilla ajaminen osoittautui sen verran haasteelliseksi, että Lahjalta paloi päre. Lintseily oli vallan viihdyttävää, mutta Vuoristoratakyytiä jäin kaipaamaan. Satasenttisten kanssa sinne ei kuitenkaan ollut mitään asiaa.

Lupasin Natalle, että poimin valikoituja kuvia esille tänne blogiini. Tässäpä siis muutamia maistiaisia:

Lahja ratsastaa kamelilla ja Rauha hevosella Karusellissa.

Muotopuolia peilissä.

Rauha kurkistaa Vankkuripyörän vaunusta.

Lahja kiitää harmaalla ratsulla Hepparadalla.

Kaksoset oppivat, että ratin pyörittäminen ja kaasun painaminen yhtä aikaa on yllättävän vaikeaa. Itse olen tiennyt sen totuudeksi siitä saakka, kun erehdyin hankkimaan ajokortin.

***

PS. Linnanmäkeä seuraavana aamuna löysin sekä housunlahkeestani että laukustani tuntemattomalle omistajalle kuuluvan oksennustahran. Yöök!