Anne, Kirsi ja Lepis muistivat minua säkenöivillä briljanteilla. Isot kiitokset, on ihanaa saada hiukan säihkettä elämään! :)

Säännöt:

1. Voittaja saa laittaa logon blogiinsa

2. Linkitä siihen blogiin, josta sen sait

3. Nimeä vähintään 7 muuta blogia sen saajiksi

4. Laita noiden blogien linkit sivuillesi

5. Jätä viesti blogeihin, jotka nimesit voittajiksi

Haluan ojentaa jalokivi-plakaatin seuraaville erinomaisille blogeille:

Appelsiinin tuoksua

Ei saa mennä ulos saunaiholla

Katu ei puhu, ei tunnusta mitään

Kiirunan kirjat

Memoria volatilis

Tutkijankammion portailla

Vanhat ajat

Kuva 1: Virolaista talvimuotia Huvitav Žurnaal -lehden numerossa talv 1936/37.

Ystäväni täyttää 30 vuotta ja järjestää siksi juhlat, joiden teemana on 1930-luku. Vieraiden toivotaan pukeutuvan ajan hengen mukaisesti, mikä on hauska, mutta yllättävän haastava tehtävä.

Viimeisen parin viikon ajan olen uppoutunut 30-luvun vaatemaailmaan internetin ihmellisen aarreaitan avulla. Kuvahaut ovat loihtineet silmien eteen toinen toistaan mielenkiintoisempia asukokonaisuuksia. Vaikka aikaisemmin minulla oli vain hatara käsitys vuosikymmenen muodista, erotan sen nyt vaivatta muista aikakausista kapeana laskeutuvasta polvipituisesta tai pidemmästä hameen tai mekon helmasta (juhlapuvut ovat maata viistäviä!), harteikkuudesta, vyöstä, kauluksesta sekä erinäisistä muista, lähinnä intuitiivisista seikoista.

Kuva 3: Kansan Kuvalehden numerossa 27 /1930 mainostettiin Silo-alusvaatteita.

Selkeästä visiosta huolimatta asukokonaisuuden kokoaminen kierrätyskeskuksista ja nykyaikaisista vaatekaupoista osoittautui haasteelliseksi tehtäväksi. Useimmissa myynnissä olevissa mekoissa on liian lyhyt helma. Hyi, miten säädytöntä!

Fiksu ja ompelutaitoinen olisi tietenkin hyvissä ajoin tilannut netistä aidot ja alkuperäiset pukukaavat ja loihtinut niiden pohjalta mekon itselleen. Kaavoja on myynnissä useammallakin sivustolla.

Pitkien etsintöjen jälkeen löysin Sokokselta mielestäni riittävästi 30-lukulaista muistuttavan mekon, joka 40 % alennuksesta huolimatta on nyt yksi kalleimmista vaatekappaleistani. Olisin mieluusti ostanut hieman värikkäämmän yksilön, mutta värivaihtoehtoina olivat vain musta ja valkoinen.

1920- ja 1930-luvulla naisten ja toisinaan miestenkin päätä koristivat laineet, jotka oli muotoiltu ainoastaan vettä, sormia ja kampaa (ja kampausnestettä) apuna käyttäen. Näiden ns. painettujen laineiden (finger waves) tekemiseen löytyy netistä ohjeita, jotka saavat konstin vaikuttamaan ihmeen helpolta. Koska kotikokeilut eivät ole johtaneet erityisen hääppöisiin tuloksiin, lienee hattu ainoa varteenotettava vaihtoehto.

Kuva 4: Suomen Kuvalehden numerossa 51-52 / 1934 mainostettiin saippuatonta Schwarzkopf Extra-Mild -shampoota, joka jättää hiukset kiiltäviksi ja helposti käherrettäviksi. 

Tosin sekin aiheuttaa päänvaivaa. Ostin vanhan tavaran liikkeestä viidellä eurolla mustan päähineen, mutta sen ajoituksesta ei ole tietoja. Hatun vuoriin on ommeltu kangastilkku, jossa kerrotaan valmistajan olevan irlantilainen Les Modes Modernes Ltd. Googlettamalla selviää, että tämä pariisilaisen hattutehtaan sivuverso avattiin Galwayssa Irlannissa vuonna 1938. Sen toiminta jatkui ilmeisesti 1970-luvun alkuvuosiin saakka. Hatun ikähaarukka on siis varsin laaja.

Sokoselta ostettu huivikin mietityttää. Periaatteessa valkoiset pallot punaisella taustalla voisivat sopia myös 1930-luvulle, mutta kuosin kultakausi on alkanut vasta myöhemmin, 1950-luvulla. Onneksi vielä ei ole liian myöhäistä shoppailla lisää asusteita. Huomenna menen tutkimaan Lahja- ja antiikkiseisakkeen vanhoja vaatteita, joita kuulemma on 1920-luvulta lähtien vallan edulliseen hintaan.

Loma alkoi juuri kuten pitikin. Menin eilen töiden jälkeen pienille päiväunille ja heräsin vasta aamulla sateen ropistessa ikkunaan. Nyt pohdin, pitäisikö lähteä Helsinkiin kiertelemään antikvariaatteja.

Himoitsen 1930-luvun lehtiä palavasti (aiheesta lisää seuraavassa lastussa), mutta en tiedä kuinka helppo niitä on löytää. Eilen tulin kauhealla kiireellä Helsingistä Hyvinkäälle ehtiäkseni asemalla olevaan vanhan tavaran liikkeeseen. Olin paikalla 15 minuuttia ennen tavanomaista sulkemisaikaa vain huomatakseni ovessa lapun, jossa kerrottiin liikkeen olevan 11.-13.7. suljettuna messujen vuoksi. Pöh.

Lomasuunnitelmiin kuuluu perusteellisen nukkumisen lisäksi runsaasti kirjastossa istumista, sillä olen luvannut kirjoittaa yhteen ensi vuonna ilmestyvään vuosikirjaan artikkelin. Hammasharjat ja -tahnat ovat toistaiseksi hyllyllä, nyt mielessäni on aivan uusi aihe.

Ystäviäkin olisi hauska nähdä, vaikkapa museoiden merkeissä, sillä auringonpaisteesta taitaa olla turha unelmoida.

Mies on yrityksensä kanssa kiireinen, mutta eilen hän sentään lupasi yrittää olla sunnuntait vapaalla. Viimeisenä lomaviikonloppuna matkustamme Turkuun, jossa olen tainnut käydä vain kahdesti aikaisemmin. Hotellihuone on jo varattuna. Tarkoituksena on tutustua mm. Lasarettimuseoon, Apteekkimuseoon ja Qwenselin taloon, Aboa Vetukseen ja Kuralan Kylämäkeen. Lisäksi on ihan pakko käydä katselemassa paikkoja Taikkarin mäellä. Ja jos matkalla ehtii, voisi piipahtaa myös Suomen maatalousmuseo Sarassa. Vähän huolestuttaa, miten kaksi päivää riittää näiden kaikkien suunnitelmien toteuttamiseen. Turun linnassakaan en ole koskaan käynyt.*

* Köh, listan nähtävistä paikoista olen laatinut ihan oma-aloitteisesti. Miehelläkin saattaa olla toiveita, jotka pitäisi ottaa huomioon...

Päädyimme tänään spekuloimaan ystäväni Aminan kanssa puhelimessa millaisia olisimme, jos sattuisimmekin jostain syystä olemaan miehiä. Tämä osoittautui erittäin mielenkiintoiseksi ja yllättävän avartavaksi ajatusleikiksi, josta olen melko tohkeissani vieläkin.

On totta, että maailma näyttää erilaiselta miehen silmin. Omaan persoonaan sidotusta näkökulmasta sen huomaa tavanomaista paremmin. Miehiltä ja naisilta toivotaan ja edellytetään kovin toisenlaisia tekoja, ja heille ovat sallittuja eri asiat.

Jos minä ja Amina olisimme miehiä, olisi varsin epätodennäköistä, että olisimme ystäviä. Olisimme yksinkertaisesti liian erilaisia voidaksemme ymmärtää ja hyväksyä toisiamme. Minä olisin ujo, epävarma ja vähän epäsosiaalinen, Amina taas oikea alphauros, lyhyt mutta lihaksikas. Hän hurmaisi kyllä naisia, mutta ei osaisi arvostaa tai kunnioittaa näitä. Minä taas kaipaisin naista rinnalleni, mutta menekkini olisi heikkoa. Viettäisin aikaani Ihmissuhteet ja tasa-arvo -blogissa valittamassa kilttien miesten heikkoa naismenestystä. Olisin aika katkera siitä, etten kelpaisi kenellekään. Mies, jonka kanssa tässä elämässä seurustelen, olisi tuskin naiseksi muunnettuna kiinnostunut minunlaisestani miehestä. Enkä uskaltaisi ainakaan tehdä aloitetta.

Jos olisin mies, olisin tietysti nörtti: silmälasipäinen, vähän pullea ja viihtyisin koneen ääressä. En kuitenkaan olisi opiskellut it-alaa, sillä en ole matemaattisesti lahjakas. Luultavasti olisin humanisti kuten nytkin. Mikäli en olisi opiskellut arkeologiaa, niin mahdollisesti sosiaalihistoriaa. Jotain ihmisiin liittyvää kuitenkin, sillä epäsosiaalisista luonteenpiirteistäni huolimatta olisin kiinnostunut ihmisistä tutkimuskohteina.

Miehenä tuskin olisin päätynyt museotyöhön, sillä miehet harvemmin alaa opiskelevat. Luultavammin olisin suuntautunut tutkimukseen, ja ehkä tekisinkin parhaillaan väitöskirjaa. Armeijaa en olisi käynyt, mutta minulle olisi saattanut tarjoutua mahdollisuus hankkia mielekästä työkokemusta sivarina maisteriksi valmistumisen jälkeen. Sivaripaikan myötä olisi saattanut löytyä töitä myöhemminkin. Toisaalta olisin kylläkin saattanut jo nuorella iällä luistaa koko asevelvollisuuskahleesta atooppiseen ihottumaani vedoten.

Vastakkaisen sukupuolen edustajana tuskin olisin intoutunut muuttamaan pois kotoa 17-vuotiaana. Olisin varmaankin odottanut yliopisto-opintojen alkuun saakka. Asuisin Helsingissä, koska ei olisi mitään syytä muuttaa pois paikkakunnalta.

Eräiltä piirteiltäni muistuttaisin huolestuttavan paljon veljeäni, mutta en onneksi kaikilta.

Arvelenpa, että tällaisella luonteenlaadulla varustettuna on suotuisampaa olla nainen kuin mies. Ja vaikka olisinkin aivan toisenlainen, en siltikään haluaisi vaihtaa elämääni miehen elämään. Olen onnellinen naisena.

Millainen mies tai nainen sinä olisit?

Kun huhtikuussa osallistuin Suomen kansallismuseossa Ajankohtaisseminaariin museoiden kokoelmahallinnasta, minulla oli myös tilaisuus tutustua vaihtuvaan näyttelyyn Kolmen vuoden kooste. Koosteessa esiteltiin Kansallismuseon vuosina 2005 – 2007 kokoelmiinsa hankkimia esineitä: muun muassa vaatteita ja asusteita, kodinkoneita, polkupyöriä, muotokuvia ja huonekaluja.

Kiertelin vitriinien äärellä kuin nälkäinen hyeena ja harmittelin, että esille oli pantu vain pieni osa kolmen vuoden aikana hankituista esineistä. Museoihmisen näkövinkkelistä on tavattoman kiehtovaa nähdä, millaista esineistöä muut museot ottavat kokoelmiinsa. Museo, joka paljastaa arvioiville katseille tuoreet hankintansa, paljastaa samalla melkoisesti itsestään ja arvoistaan. Samanlaiseen rehellisyyteen ei kirjattu kokoelmapolitiikka yllä!

Kuinka mielenkiintoista olisikaan päästä näkemään kaikki Kansallismuseon esinehankinnat kolmen vuoden ajalta. Tämä ei tietysti "oikeassa elämässä" ole mahdollista, sillä nyt puhutaan lähes 4000 ostoin ja lahjoituksin hankitusta esineestä ja sadoista historiallisen ajan maalöydöistä. Näyttelytilojen koko määrittää pitkälle, mitä kaikkea on mahdollista panna esille. Toisaalta tämänkaltaisen näyttelyn tapauksessa tila toimii myös oivallisena (teko)syynä rajata joitain esineitä ulkopuolelle. Vitriineihin pääsevät yleensä paistattelemaan näyttävimmät, mielenkiintoisimmat, hyväkuntoisimmat ja arvokkaimmat esineet.

Kokemuksesta tiedän, että museoiden kokoelmiin kerääntyy vuosien mittaan enemmän tai vähemmän sellaistakin aineistoa, jota ei voisi kuvitellakaan näyttelyssä esiteltäväksi. Muun muassa inhimillisten syiden vuoksi tulee toisinaan otettua vastaan esineitä, joiden merkitys museon kannalta on vähäpätöinen.

Näinä aikoina, kun poppaskonsteja museoiden ylitsepursuavia varastoja vastaan koetetaan keksiä keinolla millä hyvänsä, arvelen, että Kolmen vuoden kooste -tyyppiset näyttelyt voisivat auttaa asiassa. Jos jokainen museo joutuisi säännöllisin väliajoin asettamaan esille koko tuoreen kartuntansa, tulisi esineiden haalimiseen kiinnitettyä nykyistä enemmän huomiota.

Tämä on tietysti puhdasta utopiaa. Realistisempi tapa lähestyä asiaa voisi olla vaikkapa se, että kirjattaisiin ylös jokaisen esineen hankintaan johtaneet perustelut. Jos jonkin esineen kohdalla perusteluiden keksiminen tuntuisi työläältä tai niissä kalskahtaisi selittelyn maku, olisi syytä pohtia kriittisesti kannattaako tällaista esinettä ylipäätään ottaa museon kokoelmiin.

Minun mummini tukka on muuttunut valkoiseksi. Ei yhdessä yössä (koska se ei ole mahdollista), vaan yhdessä vuodessa. Hän kertoo sen johtuvan suruista.

Vaikka valkeat hiukset ovat harmaita kauniimmat, en voi lakata itkemästä.

Törmäsin sattumalta pari päivää sitten Hyvinkään pääkirjastossa lastenkirjaan Putto, Putti ja Putte Sinebrychoffin taidemuseossa. Koska en tiennyt, että museoaiheisia satukirjoja on olemassakaan, olin tietysti kovasti ilahtunut ja lainasin kirjan itselleni iltalukemiseksi.

Vuonna 2007 julkaistun kirjan on kirjoittanut Sinebrychoffin taidemuseon intendentti Minerva Keltanen ja kuvittanut Nadja Sarell. Kirja kertoo kolmesta amoriinista, jotka eräänä kuumana kesäpäivänä päättävät mennä Sinebrychoffin taidemuseoon vilvoittelemaan. Lisäksi heille tarjoutuu tilaisuus tavata tuttuja, sillä Putto on kuullut yhden heidän ystävänsä asuvan museossa.

Kirjassa esitellään eräitä taidemuseon teoksia valokuvin ja piirroksin. Amoriinit pääsevät tapaamaan muun muassa Ruotsin kuninkaan Kustaa III:n, jonka peruukin puuteri saa aivastelemaan. Kuningatar Kristiina paljastaa amoriineille aikovansa luopua kruunustaan ja lähteä Roomaan opiskelemaan. Museokierroksen lopussa amoriinit löytävät ystävänsä Cupidon nukkumasta päiväunia ja herättävät tämän laulaen.

Lapsista kovin vähän mitään tietävänä arvelisin kirjan sopivan parhaiten noin 3-5-vuotiaille. Sen voi tietysti lukea ennen käyntiä Sinebrychoffin taidemuseossa, mutta soveltuupa se varmasti myös luettavaksi osana museomyönteistä lastenkasvatusta. Kirjassa museo näyttäytyy hauskana ja ihmeellisenä paikkana, jossa nauru raikaa ja mielenkiintoisia joskin hiukan outoja henkilöitä tulee vastaan vähän väliä. Kirjasta puuttuu kokonaan saarnaava ja opettavainen henki; museoiden pelisääntöjen opettaminen jääkin vanhempien vastuulle.

Pienten selvittelyiden jälkeen sain todeta, ettei Puton, Putin ja Puten museoseikkailu suinkaan ole ainoa lajissaan. Innostuneena aloin väsätä listaa museokirjoista ja huomasin vasta puolivälissä, että Museot.fi:ssä onkin jo tällainen lista otsikolla Satuja ja dekkareita – museo-teema kaunokirjallisuudessa. No, sellaista sattuu. Tässä on kuitenkin museolukemista perheen pienimmille ja vähän isommillekin:

Bagge Tapani 2004: Urho ja suuri junaryöstö. (Kolmas Urho-kirja Kirjava kukko -sarjassa)

Urho lähtee luokkansa kanssa vierailemaan museorautatiellä, jossa kuvataan Suuri junaryöstö -lyhytelokuvaa. Koululaiset pääsevät mukaan avustajiksi.

de Brunhoff Laurent 2006: Babarin taidemuseo (maanantaisin suljettu).

Celestevillen rautatieasema suljetaan, ja Celeste keksii, että siitä saisi taidemuseon. Babar ja kumppanit tarttuvat tuumasta toimeen.

Cousins Lucy 2008: Maisa käy museossa.

Maisa ystävineen tekee retken museoon ja tutustuu vanhoihin esineisiin. Esillä on myös valtava dinosauruksen luuranko.

Fearnley Jan 2002: Leevi ja dinosauruksen kynsi.

Leevi pääsee dinosaurusnäyttelyyn. Ongelmat alkavat, kun hän kiellosta huolimatta koskee dinosauruksen kynttä, joka irtoaa.

Honkaranta Asta 2001: Verneri Veturi ja Hyrsylän Mutkan matkalaiset.

Verneri Veturi viettää eläkepäiviään Langintalon lelumuseossa. Iltaisin museon lelut heräävät henkiin ja alkavat muistella menneitä.

Keltanen Minerva 2007: Putto, Putti ja Putte Sinebrychoffin taidemuseossa.

Kolme amoriinia päättää mennä kuumana kesäpäivänä Sinebrychoffin taidemuseoon vilvoittelemaan. He tutustuvat sfinksiin, kuningatar Kristiinaan, Orfeukseen ja moneen muuhun taideteosten hahmoon.

Lauerma Liisa 2000: Tiikerinmetsästäjän koti ja muita tarinoita. Lasten museo-opas.

Lasten tietokirja, jossa esitellään pääkaupunkiseudun museoita ja suomalaisia merkkihenkilöitä elämäntarinoiden, värikkäiden piirrosten ja arkistovalokuvien avulla.

Leever Gerard 1991: Peritty museo. Vaarallinen matka Monte Carloon.

                      Sarjakuva-albumi.

Lehto Jaana ja Kalliokoski Marjaana 2004: Keskiyön kenkäkekkerit.

Jännittävä tutkimusmatka öiseen Kenkämuseoon, jossa kenkien vuosittaiset kekkerit ovat juuri alkamassa.

Levanto Marjatta 1991: Tunnetko? Lasten Ateneum.

Tarinoita lapsille suomalaisista taideteoksista. Kirjan teksteihin ja kuviin perustuva sivusto löytyy myös netistä.

Saure Salme 1992: Auroran koiraa katsomassa ja muita museoretkiä Helsingissä.

Monta kiehtovaa tarinaa museoiden esineistä ja kokoelmista. Kirja sopii lapsille ja aikuisille.

Seppälä Sauli (toim.) 2002: Koulu museossa.

Millaista oli koulunkäynti entisaikaan? Vastauksia monenlaisiin koulunkäyntiä koskettaviin kysymyksiin.

Widmark Martin 2006: Muumion arvoitus. (Lasse-Maijan etsivätoimisto -sarjan 5. osa)

Vallilan museossa tapahtuu kummia! Museon vahtimestari on nähnyt muumion kuljeskelevan ympäriinsä näyttelytiloissa. Lisäksi yksi museon arvokkaimmista tauluista on kadonnut.

PS. Hyvää juhannusta!