Novelli:

Keskuspuiston valot
 H.S, 2010
 
 
1. Harmaa
 
Oivallus oli niin väkivaltaisen yllättävä, että se vei jalat hänen altaan ja sai hänet mätkähtämään paksun loskakerroksen peittämälle kiveykselle. Hetkeen hän ei kyennyt tekemään muuta kuin haukkomaan henkeään ja tuijottamaan kauhistuneena ympärillään leviävää Senaatintoria. Tummiin villakangastakkeihin verhoutuneet kumaraiset hahmot ponnistelivat mustine sateenvarjoineen eteenpäin puuskaisessa tuulessa. Taivas velloi epämääräisen harmaana ja yökki kämmenenkokoisia räntäplänttejä kunniallisten kansalaisten niskaan jo kolmatta viikkoa peräjälkeen. Pienin variaatioin koko talvi oli sujunut samaan malliin, eikä lähestyvä äitienpäivä näyttänyt juuri muuttavan tilannetta.
 
”Värit ovat katoamassa maailmasta!” hän ei mitenkään kyennyt pidättelemään huudahdusta sisällään. Kukaan työmatkalaisista ei näyttänyt kuulevan; harmaat hahmot vaikuttivat pikemminkin kääntävän kalpeita kasvojaan poispäin.
 
Hän liukasteli takaisin jaloilleen ja katseli kuin sokeana ympärilleen. Hän ei voinut olla muistelematta lapsuuttaan. Kultaista lapsuuttaan, jolloin sohvat olivat oransseja ja vihreitä, vanhempien lastensa ylle kiskomat kurahaalarit punaisia tai keltaisia ja taivas päivisin sanoinkuvaamattoman sininen. Tähdet, joita hänen äitinsä joskus ääneenlausumattomiin haaveisiin vaipuneena tapasi katsella pienellä kaukoputkellaan, loistivat tummansiniseltä iltataivaalta kuin kiillotetut kultakorut. Puiden lehdissä vilkkui lukemattomia eri värisävyjä, jotka hän oli jo melkein ehtinyt unohtaa. Ne supisivat hänelle keveästi: puhuivat omaa salaperäistä kieltään, jota hän ei koskaan aivan täysin ymmärtänyt.
 
Nykyään maailma oli kuin vailla värejä. Vuodenajasta riippumatta maa oli harmaa, usein loskakerroksen peittämä, ja harmaat pilvet roikkuivat taivaalla kuin likaiset lampaat. Rakennusten maalipinnat olivat haalistuneet. Punaisista tuvista oli tullut vaaleanpunaisia. Hän olisi voinut vaikka vannoa, että yliopiston päärakennus, joka kyhjötti torin laidalla, oli vielä hänen opiskeluaikoinaan ollut keltainen. Nyt se oli yksiselitteisen vaaleanharmaa.
 
Muutos oli saapunut niin hitaasti ryömien, että sen huomaaminen oli lähes mahdotonta. Oli helppo syyttää itseään nostalgisoinnista muistellessaan kolmenkymmenen vuoden takaisia kirkuvan keltaisia voikukkia ja porkkanoita, joiden sähäkkä oranssi väri tuntui suorastaan kivuliaana aistimuksena makunystyröillä. Niitä aikoja, jolloin järvet olivat sinistä ja hopeaa.
 
Revontuliakin oli ollut, silloin kauan sitten. Kerran lapsuudessaan hän oli saanut nähdä nuo taivaan värit, ja niiden kauneus oli kuiskaillut ihmeellisesti hänen sielunsa korville ja saanut kyyneleet nousemaan hänen ja hänen äitinsä silmiin. Mutta ei äiti enää revontuliin uskonut, vaan väitti niitä mielikuvituksen tepposiksi, lapsille kerrotuiksi loruiksi, joulupukin ja hammaskeijun kaukaisiksi sukulaisiksi.
 
Nykyään entisaikain ällistyttävää värikylläisyyttä näki vain kiiltäväpintaisissa mainoslehtisissä. Eikä niidenkään loisto ollut pysyvää, vaan muutamassa kuukaudessa paperi haaltui ja kellastui, kunnes näytti samalta kuin se ikivanha sanomalehti, jossa kerrottiin talvisodan syttymisestä. Se, jota ukki oli säilyttänyt huolellisesti aarteenaan piirongin laatikossa kaikki nämä vuodet.
           
 
Maanantaina 25.11.1968
 
Rakas päiväkirja,
tänään tuntuu koko maailma olevan järjiltään. Moneen päivään Ulla ei ole voinut puhua mistään muusta kuin vallankumouksesta yliopistolla, ja nyt se on viimein totta. Aamulla hän kietoi punaisen villahuivin kaulaansa ja lähti silmät palavina tapaamaan oppositioystäviään. Kello on kuusi iltapäivällä, joten oletan Ullan ja muiden rikkoneen jo tiensä pysähtyneisyyden pyhäkköön. Tietysti toivon itsekin demokraattisia uudistuksia yliopistolle, mutta näin kärkäs provokaatio on sentään liikaa.
 
Kävin joitakin tunteja sitten Yliopiston kirjastossa lainaamassa kaksi tenttikirjaa, mutta ajatukseni askartelevat aivan muissa asioissa kuin ranskan kielioppisäännöissä, joille olin aikonut omistaa tämän illan. En tiedä voinko luottaa omiin silmiini, mutta kävellessäni kotiin pitkin Mannerheimintietä luulen nähneeni pohjoisessa oudon valoilmiön: vihreänkeltainen epäsäännöllinen valoläikkä väreili taivaalla. En nähnyt sitä enää korkeitten rakennusten takaa käännyttyäni Pohjoiselle Rautatiekadulle, mutta se jäi kaivelemaan mieltäni. Nyt en osaa päättää oliko taivaalla oikeasti jotakin kummallista vai tekivätkö kaupungin valot tepposet likinäköisille silmilleni.
 
 
2. Harmaa
 
Hän alkoi tutkia katoavien värien arvoitusta. Se johdatti hänet kirjastoihin tiedon lähteille, mutta vaikka väreistä olikin kirjoitettu lukemattomia kirjoja, ei yhdessäkään mainittu omituista harmaantumista. Hän vertaili 1970-luvun valokuvia uudempiin, mutta kaikki muutamaa vuotta vanhemmat kuvat olivat muuttuneet punertavan tai kellertävän harmaiksi. Niin oli tapahtunut kotialbumin ensimmäisten lehtien kuville, joissa vakavailmeinen nuori äiti leikki poikansa kanssa hiekkalaatikolla, kuin vähän niitä uudemmillekin, joissa mukana olivat myös parrakas mies ja vauva. Myös albumin loppupuolen kuvat olivat punaharmaita, vaikka niissä nuorempi pojista oli jo kasvanut aikuiseksi ja piteli ylpeänä käsivarsillaan pulleaa lapsukaista vanhemman veljensä ihaillessa vierestä tätä luonnon ihmettä. Seuraavilla vain hiukan vähemmän harmailla sivuilla hän sai seurata lapsen kasvua pulskasta vauvasta pirkeäksi pikkutytöksi.
 
Hän teki kokeita maaleilla ja värikkäillä kankailla, mutta niiden haalistumista oli vaikea arvioida, sillä vertailukohteetkaan eivät pysyneet pitkään ennallaan. Usein hän löysi itsensä tuijottamasta tomaattia tai mansikkaa samaan tapaan kuin jotkut lumoutuvat liekkien leikistä. Silloin punaisen värin pehmoinen surina ympäröi hänet hellästi, ja muistutti häntä etäällä käydyn keskustelun humusta. Hän ei kyennyt päättämään kuinka paljon hailakampia nämä värikkäät kasvikset olivat verrattuna kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden takaisiin esi-isiinsä. Mutta hailakampia ne joka tapauksessa olivat.
 
Hän haastatteli professoreita ja tutkijoita, lähetti sähköpostia maapallon jokaiseen kolkkaan ja soitti kalliita ulkomaanpuheluita. Häneen suhtauduttiin poikkeuksetta viileästi tai vieläkin jyrkemmin. ”Maailma on aina ollut tällainen”, hänelle sanottiin. ”Oletko tutkituttanut pääsi?” häneltä kysyttiin. Näytti siltä, ettei yksikään toinen nähnyt värien hiipumista. Edes hänen ystävänsä ja perheensä eivät olleet vakuuttuneita, vaikka olivatkin vaisusti sitä mieltä, että maailma saattoi ennen vanhaan olla nykyistä värikylläisempi. Teoreettisen värikadon todennäköisimpänä selityksenä he pitivät saasteita. Hänen sisälmyksiään kouri, kun hänen velipuolensa kahdeksanvuotias tytär arveli, ettei ihmissilmä edes kestäisi katsoa nykyistä räikeämpiä värejä vahingoittumatta pysyvästi.
 
Hän irtisanoutui työstään pankissa ja pestautui kynsilakkoja valmistavaan tehtaaseen. Räikeät punasävyt hiipivät hänen sydämeensä, eikä hän kyennyt keskittymään työntekoon. Saatuaan potkut hän lähetti työhakemuksia maalikauppoihin, mutta huonolla menestyksellä. Lopulta hän luovutti ja palasi takaisin pankkimaailmaan, harmaan ja ummehtuneen rahan pariin.
 
Äitinsä painostuksesta hän kävi silmälääkärillä, joka totesi hänen silmänsä moitteettomiksi. Edes silmälaseille ei ollut tarvetta. Voi, miten onnellinen hän olisikaan ollut mistä tahansa diagnoosista, jos olisi sellaisella saanut ilahduttaa äitiään eikä aina vain tuottaa tälle uusia murheita toinen toisensa perästä.
 
Iltaisin ja viikonloppuisin hän koetti löytää samanmielisiä kansalaisia kaduilta ja kujilta. Hän järjesti yhden hengen mielenosoituksia. Hän harhaili internetissä lupaavien hakusanojen jäljillä ja kyseli väreistä lukemattomilla keskustelufoorumeilla. Monet hänen viesteistään poistettiin epäasiallisina, joskus käyttäjätunnuksetkin.
 
Aluksi kukaan ei lukenut hänen Universumin värit -blogiaan, mutta pian se täyttyi rääväsuisista anonyymeistä kommentoijista, jotka olivat menettäneet taitonsa erottaa sinisen turkoosista tai oranssin punaisesta. Hän sai kuulla olevansa hullu. Reilun vuoden kuluttua hän luopui kirjoittamisesta, sillä kaikki palaute oli negatiivista.
 
Ja koko ajan maailma hänen ympärillään jatkoi asteittaista muutostaan. Sinisestä harmaansiniseksi, keltaisesta beigeksi, punaisesta punaruskeaksi ja ruusuntuhkaksi. Vaaleanharmaaksi, tummanharmaaksi. Harmaaksi. Useimpien unetkin olivat jo menettäneet värinsä.
 
 
Keskiviikkona 27.11.1968
 
Rakas päiväkirja,
Ulla palasi myöhään eilisiltana toveriasuntoomme. Hänen kasvonsa olivat väsymyksestä harmaat, mutta silti hän pulppusi yliväsyneen energiaa ja vahingoniloa siitä, että Ylioppilaskunnan vallanpitäjiä nuoleskelevat frakkijuhlat oli valtauksen vuoksi jouduttu siirtämään Vanhalta jonnekin muualle. Joku toimittaja oli haastatellut Ullaa radioon, ja hän oli päässyt kertomaan mielipiteitään uudesta paremmasta yliopistosta. Hän oli niin tohkeissaan tapahtumista, etten saanut suunvuoroa ja mahdollisuutta kysyä häneltä valoilmiöstä, ennen kuin hän kaatui lopen uupuneena sänkyyn. Näin valon nimittäin eilenkin mentyäni illalla lyhyelle kävelylle Hietaniemen hautausmaalle. Iltapimeällä se erottui taivaalta maanantaista paremmin. Väri oli tosin muuttunut vihreästä sinipunaiseksi.
 
Äiti soitti tänään ja halusi tietää olinko osallistunut ”siihen hullutukseen ylioppilastalolla” kuten hän asian muotoili. Hän oli iloinen kuullessaan minun pysytelleen kaukana kumouksellisista aineksista.
 
Äiti kysyi olenko tulossa jouluksi kotiin, mutta en osannut vastata. Olisi mukavaa nähdä häntä, isää ja Seppoa pitkästä aikaa, mutta voi olla, että jään sittenkin Helsinkiin ja yritän edistää opintojani. Joululomalla olisi ainakin hyvä tilaisuus lukea rauhassa, sillä Ulla on aikeissa matkustaa sukulaistensa luokse Pohjanmaalle.
 
Minua todella askarruttaa, mitä tuo kummallinen valo pohjoisessa merkitsee.
 
 
3. Punainen
 
Eräänä päivänä peilin edessä hän huomasi jotain, mikä oli koko ajan ollut selvästi nähtävillä. Jostain syystä hänen mielensä oli vain kieltäytynyt hyväksymästä sitä. Hän tuijotti sinisillä silmillä punakoita käsivarsiaan, kellertäviä hampaitaan ja oransseja hiuksiaan, joiden joukosta ei löytynyt ainoatakaan harmaata suortuvaa neljänkymmenen vuoden iästä huolimatta. Paidan alla hänen nänninsä olivat selvästi vaaleanpunaiset, verisuonet kiemurtelivat ihon alla vihertävän sinisinä ja luomet olivat ruskeita laikkuja hipiällä.
 
Partaveitsen terän alta purskahti kirkkaan punaista verta, jota tippui muutama pisara keittiön pöydän harmahtuneelle kerniliinalle. Se näytti todella irvokkaalta, luonnottomalta, aivan kuin syvä puna olisi yrittänyt viestittää hänelle jotakin.
 
Kädet vapisten hän avasi television.
 
Harmaaseen pukuun sonnustautunut harmaatukkainen uutisankkuri kertoi tulipalosta itäisessä Suomessa. Harmaat silmät tuskin erottuivat kalvakasta ihosta.
 
Hän vaihtoi kanavaa.
 
Musiikkikanavalla suosittu yhtye esitti rytmikästä poppijumputusta, ja taustalla kroppaansa ketkutti joukko värittömiä nuoria naisia. Kirkkaanpunainen huulipuna näytti valkoisilla kasvoilla yhtä vastenmielisen epäluonnolliselta kuin keittiön pöytäliinalla paraikaa kuivuva veriläikkä.
 
Hän vaihtoi kanavaa.
 
Harmaa ihmisjoukko velloi Eduskuntatalon edustalla ja heilutti suuria plakaatteja. Kimeät huudot halkaisivat ilman. Kaikilla mielenosoittajilla oli maantienväriset tai harmaat hiukset ja värittömät kasvot.
 
Hän sulki television ja katsoi peiliin. Adrenaliini oli nostanut reippaasti väriä poskille, silmät kiiluivat kuin kuumeessa.
 
 
 
Sunnuntaina 1.12.1968
 
Rakas päiväkirja,
aamulla sytytin kynttilän ensimmäisen adventtisunnuntain kunniaksi. Olen päättänyt mennä tänään reippaalle kävelylle Keskuspuistoon ennen kuin tulee pimeää. Aah! Tuskin maltan odottaa, että pääsen nauttimaan liikunnan ilosta ja raikkaasta talvi-ilmasta keuhkoissani.
 
Nämä eivät tosin ole ainoita syitä sille, miksi juuri nyt päätin lähteä luontoon. Koko viikon olen tarkkaillut iltaisin taivasta ja joka kerta nähnyt pohjoisessa valon, jonka väri on vaihdellut vihreästä purppuraan, punaiseen, siniseen ja keltaiseen. Vaikuttaa siltä, että valonlähde olisi jossakin Keskuspuiston tietämillä, mahdollisesti Ruskeasuon lähellä. Haluan selvittää, mikä aiheuttaa tuon ihmeellisen värivalon. Mielikuvitukseni ei anna minulle armoa, eikä minulla näytä olevan muita vaihtoehtoja, mikäli aion vielä joskus nukkua yöni kunnolla.
 
Ulla ei suostu lähtemään seurakseni etsintäretkelle. Hänen mielestään liioittelen pikkuasiaa, jolla ei ole mitään käytännön merkitystä. Minun pitäisi kuulemma olla enemmän kiinnostunut opiskelijapolitiikasta ja vähemmän turhanpäiväisistä valoista. Ulla on pannut merkille, etten ole koko viikkona tarttunut tenttikirjaan. Havainto on oikea. ”Taivaallinen mysteeri” kiehtoo mieltäni paljon enemmän kuin ranskan kielioppi.
 
 
4. Harmaa
 
Hän etsi epätoivoisesti toista kaltaistaan. Hän kulki kaduilla ympärilleen pälyten, osallistui konsertteihin, poliittisiin kokouksiin, jääkiekko-otteluihin ja mielenosoituksiin – kaikkiin tilaisuuksiin, joissa saattoi tarkkailla suurta määrää ihmisiä yhdellä kertaa. Joskus hän ajatteli nähneensä vilahduksen keltaista tai punaista tukkaa. Toisinaan jonkun silmät välähtivät hetken verran vihreää tai sinistä. Mutta loppujen lopuksi hän joutui aina myöntämään erehtyneensä tälläkin kerralla. Vilkkailla taaperoillakaan ei ollut omenaposkia, eikä edes hänen oma äitinsä, hänen läheisin verisukulaisensa, ollut voinut välttyä harmauden kaiken läpäisevältä kosketukselta.
 
Internetin avulla hän saattoi lähestyä koko maailmaa tietokonetuoliltaan. Hän surffasi salapoliisina verkossa, mutta kaikissa hänen löytämissään kuvissa ihmisruumiin värit olivat selvästi kuvankäsittelyohjelmien tuotoksia. Retkillään internetissä hän oppi, etteivät värit olleet pysyviä edes pikseleissä. Kuin arkeologi hän kykeni asettamaan eri-ikäiset sivustot kronologiseen järjestykseen niiden harmausasteen perusteella.
 
Hän ahdistui ja menetti ruokahalunsa. Täyttääkseen päässään ja vatsassaan kieppuvan ammottavan aukon hän tarttui pulloon kirkasta. Vodkaryyppy tai muutama päivällä, iltapäivällä ja illalla piti hänet järjissään. Aamuisin hän nakersi näkkileipää jaksaakseen kävellä Alkoon.
 
 
Sunnuntaina 8.12.1968
 
Rakas päiväkirja,
tänään on toinen adventti eli en ole kirjoittanut sanaakaan viikkoon. Myöhään illalla viime sunnuntaina tapasin Keskuspuistossa miehen, joka seisoi metsäaukiolla ja valaisi suunnattoman suurella valonheittimellä mustaa avaruutta. Ensimmäinen reaktioni oli pettymys. Olin odottanut jotain paljon jännittävämpää. Aivoni olivat punoneet lukemattomia huikeita mahdollisuuksia valon aiheuttajaksi.
 
Koska asia oli askarruttanut minua jo monta päivää, kävin juttusille miehen kanssa. Hän kertoi tutkivansa revontulia.
 
”Eihän niitä ole näin etelässä juuri koskaan”, huomautin, johon hän vastasi salaperäisesti: ”Ehkei vielä.”
 
Jätin hänet näppäilemään lampun kyljessä olevia nappuloita hansikoidulla kädellään ja marssin tieheni.
 
Kolme päivää myöhemmin palasin takaisin Keskuspuistoon.
 
Hänen nimensä on Antero ja hän opiskelee lisensiaatin tutkintoa varten. Hänen siniset silmänsä ovat lempeät, kun hän puhuu aurora borealiksen öisestä tanssista. Antero toivoo keksivänsä keinon tuoda revontulet etelään.
 
 
5. Oranssi
 
Muutaman viikon kuluttua hän heräsi tavanomaiseen tapaan huonovointisena ja pää tuskasta painavana. Hän oli juuri raahustamassa keittiöön näkkileipää hakemaan, kun outo kajo havahdutti hänet tokkurasta ja sai hänet säntäämään ensin ikkunaan ja sitten parvekkeelle. Auringonnousu oli erilainen! Se vivahti selvästi vaikkakin vaatimattomasti oranssiin ja keltaiseen. Myöhemmin samana päivänä hän havaitsi ulkona liikkuessaan muitakin lähes aavistuksenomaisia merkkejä muutoksesta parempaan: yhdet vihreät silmät ja kellertävän kissan.
 
Hänen masennuksensa kaikkosi, ja pullo unohtui tiskikaappiin. Juhliakseen värien paluuta hän herkutteli kiinalaisessa ravintolassa. Illalla hän korkkasi purkin mummon valmistamaa mansikkahilloa ja valutti sitä paksulti jäätelösiivun päälle.
 
Viikkoa myöhemmin ei auringonnousu ollut enää kultainen. Epämiellyttävä paino jyskytti hänen vatsassaan, ja epäilykset heräsivät samaan aikaan aamun varhaisimpien lintujen kanssa. Hän tarttui puhelimeen.
 
”Anna-Riitta puhelimessa. Kuka soittaa näin aikaisin? Ei kai mitään ole sattunut?”
 
”Äiti, minä täällä.”
 
”Johannes-kulta, ei kai tämä vain taas koske niitä värejä?”
 
”Muistatko vihannekset, äiti? Silloin, kun olin lapsi.”
 
Lapsena hän oli tuntenut selittämätöntä vastenmielisyyttä vihanneksia kohtaan. Siksi hän oli joutunut istumaan ruokapöydässä tuntikausia, kunnes oli huuhtonut maidolla viimeisenkin kieltä polttelevan, kimeästi kirkuvan porkkananpalasen, iljettävän pavun, herneen tai paprikan alas kurkustaan. Eikä vastenmielisyys ollut rajoittunut vain vihanneksiin. Myös monet hedelmät ja marjat kirvelivät hänen suussaan ja saivat hänen vatsansa nipistelemään: appelsiinit, vesimelonit, mustikat ja kiivit. Omenaa hän pystyi syömään kuorittuna, mutta kuoret korvensivat hänen ruokatorveaan. Myöhemmin hän opetteli syömään kaikkia inhoamiaan ruokia, koska sitä täysikasvuiselta ihmiseltä edellytettiin. Hän tukahdutti luonnollisen biologisen reaktionsa ja vieläpä oppi rakastamaan värikkäitä kasvikunnan antimia. Hän ryhtyi nauttimaan niitä säännöllisesti lähes jokaisella ateriallaan.
 
Niihin aikoihin hänen ruokavalionsa oli täytynyt toden teolla alkaa vaikuttaa ympäröivään todellisuuteen.
 
 
Tiistaina 10.12.1968
 
Rakas päiväkirja,
eilen en voinut uskoa silmiäni enkä korviani, kun Antero kaivoi keskellä metsää laukustaan pienen ruusua muistuttavan kiven ja toivotti minulle hyvää nimipäivää. Se ei ollut illan ainoa eriskummallinen tapaus, vaan jouduimme todistamaan mitä ihmeellisintä valojen sinfoniaa.
 
Antero oli kohottanut Auroraattorin tavanomaiseen tapaan kohti taivasta, kun yhtäkkiä mustuus alkoi väreillä ja ilma täyttyi tuskin havaittavasta kohinasta. Pimeys väistyi punaisen, koko ajan kirkastuvan valon tieltä. En ole koskaan nähnyt revontulia kuin valokuvissa, mutta en usko niiden olevan tällaisia. Antero pelästyi, että Auroraattoriin on tullut toimintahäiriö, jolla voi olla arvaamattomia seuraamuksia ilmakehälle.
 
Punainen valo muuttui oranssiksi ja oranssista keltaisen kautta vihreäksi. Sen kirkkaus voimistui, kunnes meidän oli pakko suojata tiukasti kiinnipuristettuja silmäluomiamme kämmenillä. Sitten kuului pamaus ja tuli aivan pilkkopimeää. Minua alkoi pelottaa, ja halusin päästä takaisin kotiin niin pian kuin vain mahdollista. Anterokin vaikutti hermostuneelta ja arveli, että on parasta poistua metsästä ennen kuin poliisi tai palokunta tulee paikalle selvittämään asiaa. Häivyimme siis kiireen vilkkaa.
 
Vuorokausi on kulunut eikä radiossa ole mainittu mitään kirkkaasta valosta Keskuspuiston yllä. Ullakaan ei nähnyt mitään erityistä eilen illalla, vaikka hän liikuskeli samaan aikaan kaupungilla paljaan taivaan alla.
 
 
6. Vihreä
 
Hän muutti elintapansa täydellisesti, ja rakensi ateriakokonaisuudet harmonisen harmaanruskeiksi. Aamiaiseksi kaurapuuroa ja kivennäisvettä. Lounaaksi porsaanlihasuikaleita ja riisiä. Päivälliseksi ruispuuroa ja maitokahvia. Hän laihtui valtavasti, ja ihmiset luulivat hänen sairastuneen anoreksiaan. Vaikka ennen pitkää hampaat alkoivat heilua hänen suussaan, oli hän uudella dieetillään onnellisempi kuin koskaan aikaisemmin. Taivas oli pitkästä aikaa alkanut näyttää siniseltä ja nurmi vihreältä. Ja vitamiineja sai ostaa apteekista.
 
Muutamia vuosia myöhemmin, erään nautinnollisen värikkään päivän iltana hän löysi sähköpostilaatikostaan viestin tuntemattomalta lähettäjältä. Viesti oli lyhyt, mutta se lämmitti hänen sydäntään: ”Kiitos, että toit ne takaisin. Terveisin nimetön ystäväsi.”
 
Nimettömän ystävänsä yhteydenoton rohkaisemana hän päätti tehdä uskaliaan kokeilun. Hän pyöräili lähikauppaan ja täytti ostoskärryt kurkuilla ja kesäkurpitsoilla, parsakaalilla ja jääsalaatilla, suolakurkuilla ja vihreillä paprikoilla. Seuraavien viikkojen ajan hän söi vihreää ruokaa sen kaikissa mahdollisissa olomuodoissa, kunnes maailma alkoi näyttää todella eriskummalliselta hänen silmissään. Yhtä aikaa punertavalta ja sinertävältä.
 
 
Maanantaina 13.1.1969
 
Rakas päiväkirja,
sormeni ovat niin kohmeessa, että kirjoittaminen sattuu. Ulkona paukkuva pakkanen tuntuu sisällä saakka, sillä seinät ja ikkunat eivät kykene eristämään pitkään jatkunutta kylmyyttä kokonaan talon ulkopuolelle. Ei arvaisi, että D-talon valmistumisen myötä Domma on saanut kymmeniä uusia asukkaita; kukaan tervejärkinen ei viihdy lumen verhoilemassa pihapiirissä tai ylipäätään ulkona hetkeäkään pidempään kuin on tarvis. Jäinen valtakunta on hiljainen ja yksinäinen asua. Ullakaan ei ole vielä palannut sukuloimasta.
 
Voi näitä triviaaleja pikku faktoja! Miten vaikeaa onkaan muodostaa tärkeistä ajatuksista eheitä lauseita ja kirjata ne sivuillesi. Ei se johdu sinisiksi paleltuneista sormista, vaan kaikista niistä asioista, jotka Jumala on heittänyt elämääni ja sitten riistänyt pois.
 
Antero...
 
Kun en seuraavana kahtena iltana nähnyt tuttuja valoja taivaalla, arvelin Auroraattorin hajonneen. Lähdin silti Keskuspuistoon Anteroa etsimään. Hän odottikin minua kylmissään metsäaukiolla, pipo vedettynä tiukasti punaisten hiuksien ja yhtä punaisten korvien peitoksi. Hän ei tiennyt sukunimeäni, puhelinnumeroani eikä osoitettani, joten hän saattoi vain toivoa, että palaisin metsään etsimään häntä. Enkä mitenkään olisi voinut olla palaamatta.
 
Miten ihmeellisen viikon me vietimmekään! Toin Anteron meille Ullan vastusteluista huolimatta, ja me katselimme Anteron pienellä kaukoputkella tähtiä iltaisin. Valoisaan aikaan kävelimme käsikkäin ristiin rastiin keskustan katuja ja puhuimme taukoamatta. Välillä en oikein ymmärtänyt Anteron juttuja – ne olivat suoraan sanoen melko omituisia – mutta en piitannut siitä. En halunnut ajatella mitään ikävää: en opintojani, en joulupyhistä taukoamatta utelevaa äitiäni enkä erityisesti Anteron huonoja puolia.
 
Sitten kaikki romahti. Antero meni tapaamaan jotain ystäväänsä, ja kun hän palasi takaisin luokseni, hän tuntui poissaolevalta ja ahdistuneelta. Kaikkein pelottavinta oli kuitenkin huomata, ettei hänen puheissaan ollut enää juuri lainkaan tolkkua. Hän esimerkiksi väitti löytäneensä ruusun muotoisen kiven kuusta. Kun naurahdin, ettei yksikään ihmisjalka ole vielä toistaiseksi koskettanut kuun kamaraa, loi hän minuun mitä eriskummallisimman katseen ja alkoi sitten yhtäkkiä selostaa värisävyjen keskeistä merkitystä kommunikaation välineenä. Sanoja hän moitti kelvottomiksi ja puutteellisiksi kertomaan todellisia tunteita ja ajatuksia. En koskaan saanut tietää, mitä erityistä hän olisi minulle värein halunnut lausua.
 
Olin vasta vähitellen alkanut oivaltaa, että Antero kärsi vakavista mielenterveyden ongelmista, kun hän yllättäen katosi elämästäni. Näin hänet viimeksi kolme viikkoa ja kaksi päivää sitten, kun hän antoi suukon nenälleni ja lähti toistamiseen tapaamaan ystäväänsä. Hän ei tullut takaisin, enkä ole kuullut hänestä mitään sen koommin. Yritin soittaa hänen antamaansa puhelinnumeroon, mutta se ei ole käytössä. Hänen nimeään ei löydy puhelinluettelosta, eikä häntä tunneta myöskään yliopiston meteorologian laitoksella, kuten luonnollista olisi, jos hän oikeasti suorittaisi jatko-opintojaan revontulista.
 
Minulla ei ole aavistustakaan, kuinka voisin tavoittaa hänet ja kertoa hänelle samaan aikaan kauheat ja ihanat uutiseni.
 
Taivas Keskuspuiston yllä on valoton.
           
 
7. Monivärinen
 
Vaikka kukaan muu ei muutoksia näyttänytkään havaitsevan, sai hän suurta tyydytystä voidessaan omien oikkujensa pohjalta päättää, millaisissa pukimissa maailma esiintyi milloinkin. Jos punainen alkoi kyllästyttää, hän osti tomaatteja ja paprikoita. Appelsiineja ja porkkanoita syömällä kellertävät ja oranssit sävyt alkoivat haipua. Jos taivaan sini tuntui ärsyttävältä, sai pakastealtaasta vuodenajasta riippumatta mustikoita.
 
Muutos ei tietenkään ollut välitön, mutta hän pani merkille, että hänen vaikutuksensa ympäristöön nopeutui vuosi vuodelta. Ja mikä tunnelataus olikaan siinä, kun sai omalta parvekkeeltaan katsoa vihreänä kumottavaa taivasta ja ajatella nimetöntä ystäväänsä.
 
Hänestä oli tullut värien jumala, ja hän nautti suunnattomasti saavutuksistaan.
 
  
8. Musta
 
Jo kaukaa oli voinut havaita, ettei sininen planeetta ollut enää entisensä.
 
Kuun katvepuolelle ankkuroidussa avaruusaluksessa istuva humanoidi huokasi syvään ja raskaasti. Hän oli mielensä ja ruumiinsa virkistykseksi keksinyt lähteä katselemaan samoja paikkoja, joita oli kerran nuoruusvuosinaan kenttätyökurssilla kiertänyt. Millaista se olikaan ollut! Niin kuin vaikkapa silloin, kun hän ja pari ystävää olivat livistäneet opettajalta ja kaahanneet pienillä, virtaviivaisilla tutkimusaluksillaan kilpaa Linnunradalla asteroideja ja meteoroideja väistellen. Hän oli päihittänyt kisassa kaksi muuta niukasti.
 
Nyt vanhempana ja viisaampana hän oli tyytynyt köröttelemään huolettomana tähdeltä ja planeetalta toiselle menneitä muistellen. Lopulta hän oli tullut aurinkokuntaan, josta hänellä oli erityisen lämpimiä muistoja. Romanttisia muistoja, itse asiassa.
 
Revontulitutkimus oli johdattanut kurssilaiset aurinkokunnan kolmannelle planeetalle. Opettaja oli etukäteen kuvaillut ilmiötä, johon heidän oli tarkoitus perehtyä sen luonnollisessa ympäristössä. Heidän päämääränään oli säilöä aurinkotuulen hiukkasten hehkua ja värejä tiiviisiin astioihin ja viedä näytteet emoalukselle tutkittavaksi. Siellä oli ollut tarkoitus selvittää oliko värien joukossa tieteelle entuudestaan tuntemattomia sävyjä, joita voitaisiin käyttää pohjamateriaalina yhä monivivahteisempien keskusteluiden kehittämisessä. Opettajan varhaisemmat tutkimukset aurinkokunnan viidennellä ja kahdeksannella planeetalla aikaisempien kenttäkurssien aikana olivat olleet poikkeuksellisen lupaavia, ja siksi retkikunta oli toiveikas myös sinisen planeetan suhteen. Pienimpiinkin mahdollisuuksiin rikastuttaa kommunikaatiovarantoa oli aina syytä tarttua hanakasti.
 
Kaikki oli kuitenkin mennyt pieleen, eikä hän ollut koskaan päässyt näkemään noita ihmeellisiä taivaallisia värejä. Ilmeisesti pitkään jatkunut avaruushurjastelu oli ollut liikaa hänen pienelle alukselleen, sillä matkalla kohti sinisen planeetan pohjoisia osia oli oikosulku johtanut pakkolaskuun. Hän oli haaksirikkoutunut keskelle vieraan maailman epävieraanvaraista metsää. Kaikki yhteydet muihin aluksiin olivat katkenneet.
 
Epämukavuus oli kuitenkin muuttunut iloksi, kun ystäville lähetetyt valomerkit olivatkin houkutelleet paikalle jotakin paljon kiehtovampaa. Jostain syystä yksi planeetan asukas oli kyennyt havaitsemaan revontulitutkimuksessa käytettävän tutkimuslaitteiston värivalot. Alkuasukkaan seurassa valepuvussa luvattomasti vietetyt päivät olivat olleet jännittäviä – suorastaan onnellisia. Ne olivat vain päättyneet turhan äkillisesti tovereiden ja opettajan löydettyä hänet ja pakotettua hänet mukaansa, pois planeetan vierasta ekosysteemiä sekoittamasta.
 
Kaikesta päätellen kenttätyökurssilaiset olivat ehtineet paikalle liian myöhään.
 
"Voi Anna-Riitta", humanoidi huokasi haikeasti, käynnisti taas aluksensa ja jatkoi matkaansa kohti seuraavaa aurinkokuntaa.