Olin eilen kertakaikkiaan ihanassa konsertissa. Nimittäin kuuntelemassa lempibändiäni Green Day:tä Kyläsaaressa. Green Day:stä on viidessätoista vuodessa tullut aivan toisenlainen live-esiintyjä. Esiintyessään vuonna 1995 Jäähallissa, ei bändi juurikaan huomioinut yleisöä (paitsi tietysti soittamalla erinomaisesti!), ja koko komeus kesti muistaakseni vain noin 40–50 minuuttia. Nyt tarjolla oli peräti 2,5 tuntia musiikkia ja sirkushuveja: yleisön laulatusta, fanien kiskomista lavalle, vesipyssyilyä, teepaitojen ja rumpukapuloiden viskomista väkijoukkoon (edessäni seisova poika sai yhden rumpukapulan) ja ties mitä muuta. Keikka oli rakenteeltaan aika samantapainen kuin Tukholmassa viime syksynä ja kappaleetkin pitkälle samoja ja samassa järjestyksessä esitettyjä, mutta se ei menoa haitannut. Oli tosin mielenkiintoista ja harmillista – joskaan ei erityisen yllättävää – huomata, että ruotsalaiset ovat suomalaisia aivan selkeästi eläväisempää ja osallistuvampaa yleisöä. Bändiltä kesti yli tunnin saada väkijoukko innostumaan kunnolla. Itse hoilotin ja hytkyin kyllä mukana ensimmäisestä kappaleesta lähtien. Olen päättänyt jo kauan sitten, etten ikinä laula julkisesti, mutta kovaäänisessä konsertissa tästä säännöstä voi hyvillä mielin poiketa, sillä kukaan ei kuitenkaan kuule.
Sain yllättävän hyvän paikan lavan edestä oikealta. En ollut edes ajatellut tuppautua eteen, mutta kun huomasin tilaa olevan niin päätin sittenkin käyttää tilaisuuden hyväkseni. Tästä järjestelystä oli se hyöty, että ottamissani valokuvissa henkilöt ovat jopa tunnistettavan kokoisia. Tukholmassa minulla ei ollut kameraa mukana konsertissa, koska ikuisesti liian kilttinä tyttönä tulkitsin kiellettyjen esineiden listaa kirjaimellisesti – huomatakseni satojen muiden räpsivän innokkaana kuvia. Kyläsaaressa järjestelmäkamerat olivat kiellettyjä, mutta pokkarit onneksi eivät.
Olin pyörtyä järkytyksestä nähdessäni myynnissä olevien teepaitojen hinnat. Toivuttuani pahimmasta shokista järkeilin kuitenkin, että koska olen ostanut edellisen kerran Green Day -paidan viisitoista vuotta sitten, ei hinta vuosien määrään suhteutettuna ole ollenkaan niin paha kuin miltä se kuulostaa. Pulitinkin 35 euroa punaisesta paidasta. Ensimmäinen paita ei kyllä missään tapauksessa ole voinut olla läheskään näin kallis, sillä viikkorahani tuohon aikaan oli 25 markkaa enkä ollut erityisen säästäväinen.
Harmi, ettei tuo vanha paita ole enää tallessa. Valokuva siitä kuitenkin on olemassa 16-vuotissyntymäpäiviltäni. Otin vertailun vuoksi kuvan myös uudesta paidasta. Siitä olisi parempiakin valokuvia kuin tähän valitsemani, mutta mielestäni tämä on hauskin, sillä sattumalta ilmeeni on lähes identtinen reilun 15 vuoden takaisen kanssa. Jotkin asiat eivät koskaan muutu, joskin angstisen ilmeen aiheuttaja on uudessa kuvassa silmiin paistava aurinko eikä murrosikä ja vastentahoisesti valokuvatuksi joutuminen.
Green Day:n laulaja Billie Joe Armstrong kehui Helsinkiä moneen otteeseen. Toivottavasti sen voi tulkita tarkoittavan sitä, että seuraava konsertti on odotettavissa aikaisemmin kuin viidentoista vuoden kuluttua. Toisaalta onhan tämä näinkin mielenkiintoista. Bändin kehittyminen näkyy selvästi, kun konserttien välissä on pitkä aika. Edellisen Helsingin keikan jälkeen Green Day:n vähän päälle parikymppisistä pojista on kasvanut lähes nelikymppisiä miehiä, esiintymistaidot ovat aivan eri tasolla ja musiikkikin saanut toisenlaisia sävyjä. Myös pukeutuminen ja tyyli ovat muuttuneet melkoisesti. Seuraavan viidentoista vuoden rupeaman jälkeen yhtyeen jäsenet ovat jo yli viisikymmenvuotiaita. Tuskin maltan odottaa, että pääsen kuulemaan minkälaista musiikkia Green Day silloin soittaa. Toivottavasti bändi on sentään vielä toiminnassa silloin!
Kommentit