Luin kaksi päivää sitten loppuun suorastaan herkullisen kirjan; maukkaampaan julkaisuun en ole aikoihin törmännyt. Ei, kyse ei suinkaan ole keittokirjasta, vaan terveyskäsitysten historiaa käsittelevästä artikkelikokoelmasta.

 

Timo Joutsivuon ja Heikki Mikkelin toimittama Terveyden lähteillä: Länsimaisten terveyskäsitysten kulttuurihistoriaa on ilmestynyt Historiallisessa Arkistossa vuonna 1995. Vuoden Tiedekirja -palkintoa se ei sentään saanut, mutta kunniamaininnan kuitenkin. Ja syystä.

 

Kirja koostuu kahdestatoista toinen toistaan ansiokkaammasta artikkelista, joiden kautta voi ammentaa hieman historiallista perspektiiviä nykyajan terveyskäsityksille. Ajatus siitä, että ihmisen pitäisi huolehtia terveydestään ei ole mikään uusi juttu, viimeisimpien vuosikymmenten saatossa tehty oivallus, vaan jo antiikin aikana nähtiin oikeanlaisten elämäntapojen ja terveenä pysymisen yhteys. Se, mitä minäkin aikakautena on pidetty oikeanlaisina elämäntapoina ja mikä on tulkittu merkiksi terveydestä tai sairaudesta, on kylläkin vaihdellut kovasti.

 

Teoksen artikkeleita – niin monimuotoisia kuin ne ovatkin – yhdistää se, että ne pääsääntöisesti keskittyvät nimenomaan terveyteen ja terveydenhoitoon sen sijaan, että käsittelisivät sairauksia ja sairaanhoitoa. Näkökulma on perinteisestä poikkeava: näissä teksteissä ei esitellä lääketieteen keskeimpiä saavutuksia eikä lääkärikunnan historiaa. Tarkastelun keskiössä on pikemminkin tavallinen kansalainen ja potilas.

 

Jos olet kiinnostunut tietämään, minkälainen oli sielullisesti epänormaali lapsi 1930-luvun käsityksen mukaan tai miten 1800-luku, kivennäisvesi ja kolera liittyvät toisiinsa, on tässä kirja sinua varten. Lisäksi artikkeleissa valotetaan muun muassa sitä, miksi homoseksuaalisuuteen alettiin suhtautua sairautena 1800-luvun lopulla, ja minkä takia tästä ajattelutavasta ei vieläkään ole päästy täysin eroon. Myös antiikin humoraalipatologiaa eli neljän nesteen oppia sekä myöhempää tapaa jaotella ihmiset sangviiniseen, koleeriseen, melankoliseen ja flegmaattiseen tyyppiin on käsitelty, kuten lukuisia muitakin kiinnostavia asioita.

 

Kaikkein voimakkaimmin tunteita ja ajatuksia herätti Ilpo Helénin artikkeli Kainous ja kylmyys – Naisellisen nautinnon ongelma, joka käsittelee länsimaisen naisen seksuaalisuutta ja erityisesti "naisellista kylmyyttä". Siis aihe, joka on askarruttanut ja riivannut ihmismieliä verrattoman kauan, ja tokkopa sitä kuuluisaa viimeistä sanaa on naisen seksuaalisuudesta vieläkään lausuttu. Tässä lyhyehkö katsaus aiheeseen Helénin artikkelin pohjalta (ja lopuksi hiukan omaa pohdintaa):

 

Vaikka myöhäiskeskiajalta 1800-luvulle naissukupuolta pidettiin ylitsepursuavan ja suorastaan vaarallisen seksuaalisena, muuttui käsitys päinvastaiseksi 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Nainen alettiin kuvata kirjallisuudessa haluttomana, passiivisena ja vaimeaviettisenä. Vuonna 1886 Richard von Krafft-Ebing kirjoitti teoksessa Psychopatia Sexualis seuraavasti: "Nainen on toista. Jos hän on henkiseltä kehitykseltään normaali ja hyvinkasvatettu, hänen aistillinen halunsa on vähäinen. Jos näin ei olisi, koko maailma olisi bordelli, eikä avioliittoa ja perhettä voisi kuvitellakaan". Tuolloin – reilut sata vuotta sitten – vallitsevan gynekologisen katsantokannan mukaisesti naisen katsottiin olevan olemassa ainoastaan munasarjojensa välityksellä. Naiseuden olemus nähtiin biologis-fysiologisesti äitiytenä, ja siksi naissukupuolen katsottiin olevan kykenevämpi hallitsemaan sukupuolisia himoja ja ylläpitämään sivellisyyttä. Standardeista poikkeava käyttäytyminen tulkittiin epänormaaliksi. 

 

Vuosisadan lopulla naisen seksuaaliset himot tunnustettiin jälleen. Siitäkin huolimatta naisellinen halu oli edelleen merkittävä ongelma, jota lukuisat tutkijat pyrkivät selvittämään. Esimerkiksi Havelock Ellisin Studies in the Psychology of Sex -teossarjassa (1897 – 1910) esittämät näkemykset saivat paljon kannatusta. Ellis katsoi, että nainen pyrki nautintoon antautumalla miehelle, olemalla passiivinen osapuoli. Aktiivisen toimijan rooli oli varattu voimakkaammalle sukupuolelle.

 

Jotakuinkin kaksikymmentäluvulta viisikymmentäluvulle seksologinen kirjallisuus nosti sukupuolielämän keskeisimmäksi ongelmaksi naisen frigiditeetin eli kyvyttömyyden saada orgasmia yhdynnässä. Tyydyttymättömyyttä pidettiin terveydelle vaarallisena, ja sen arveltiin voivan johtaa mm. itsesaastutukseen, unettomuuteen, vatsanpohjantauteihin, ulkonäön miehistymiseen sekä hallutsiooneihin. Ihanteena oli avioparin yhtäaikainen orgasmi, johon piti pyrkiä määrätietoisesti harjoittelemalla.

 

Unettomuus, vatsanpohjantaudit sekä muut edellä maininut terveyshaitat eivät kuitenkaan olleet keskeisin syy siihen, miksi frigidiyteen suhtauduttiin niin vakavasti. Aikalaisten mukaan kysymys oli merkittävästi laajemmasta ongelmasta, jota Ilpo Helén kuvailee artikkelissaan seuraavasti: "Oleellista oli se, ettei frigidi nainen halunnut terveen ja normaalin naisen tavoin antautua nauttimaan miehen käsittelyssä eikä siten toteuttanut oikeaa, naisellista luonnettaan, naisellista haluaan. (...) Äärimmäisten näkökantojen mukaan frigiditeetti heijasteli yleistä epänaisellista pyrkimystä hallita miestä ja kieltää oma antautuva luonto (...)".

 

Mikäli frigidiyttä ei voitu selittää raskauden pelolla tai aviomiehen kömpelyydellä, saattoi se siis viime kädessä kertoa siitä, että nainen kamppaili joko tietoisesti tai tiedostamatta "luonnollista" ja "väistämätöntä" osaansa vastaan: hän kieltäytyi sopeutumasta perheellisen naisen rooliin, kieltäytyi hyväksymästä lasten synnyttämistä ja hoitoa. "Oppaat osoittivat normaalin naisen paikan: perhe, koti, aviovuode." Tämä teki frigiditeetistä perhepiiriä laajemman – yhteiskunnallisen – ongelman."Kyse oli naisellisen itsekurin epäonnistumisesta tai pettämisestä, siitä että naisyksilö ei muokannut itseään vastaanottavaksi eikä sopeutunut äitiyteen. Tämä oli yhteiskunnallisesti hälyttävää, koska naisen kylmyys vaaransi äidin ruumiin funktion."

 

Kuusikymmentäluvun jälkipuolella seksuaalisen vapautumisen ja sukupuolten tasa-arvon vaatimukset ja kansanliikkeet panivat näkökulmat totaalisesti uusiksi.

 

... Vai panivatko?

 

Näyttäisi siltä, että 2000-luvullakaan ei naisen seksuaalisuus ole aivan ongelmaton kysymys. Nykyisiä näkemyksiä värittävät edelleenkin jossain määrin 1800- ja 1900-lukulaiset käsitykset, mikä on helppo nähdä melkeinpä missä tahansa missä vain seksistä ja seksuaalisuudesta keskustellaan. Tässä muutamia esimerkkejä: aktiivisen naisen epämoraalisuus, "huora ja madonna" -vastakkaisasettelu, naisen kylmyys ja passiivisuus mieheen verrattuna, orgasmikeskeinen ja -hakuinen seksi, miehen oletetut suuremmat seksuaaliset tarpeet, kaksinaismoralismi pettämistapauksien ja kumppanimäärien arvioinnissa, mies aloitteentekijänä jne jne jne...