<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Olen lukenut viime aikoina paljon kaikenlaisia kirjoja, mutta yhdenkään jälkeen ei ole tuntunut siltä, että saisin teoksesta kokonaista lastua aikaiseksi. Tuoreimpien lukukokemusten joukosta mainittakoon vaikkapa Mika Waltarin Ihmeellinen Joosef (ihan kiva tarina rakkaudesta), Pirkko Saision Elämänmeno (vallan loistava, vaikkakin raastava kuvaus helsinkiläisen työläisperheen äidin ja tyttären monimutkaisesta suhteesta), Tuija Lehtisen Ruutukuningatar (varsin tyypillinen romaani tältä kirjailijalta), Murha à la carte – 27 herkullista murhaa talon tapaan (ruokaan liittyviä rikosnovelleja eri kirjoittajilta ja eri ajoilta: iltapalaksi sopivaa maukasta sekametelisoppaa), Robert Holdstockin Celtica (Merlinin kronikat -sarjan lupaava aloitus, josta myyttisiä henkilöhahmoja ja tapahtumia ei puutu) ja Kirsti Ellilän Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin (hauska parodia rakkausromaaneista).

 

Eilen luin loppuun päivää aikaisemmin aloittamani kirjan Kärpästyttö, jonka on kirjoittanut englantilainen Frances Hardinge. Kärpästyttö (Fly by Night) on Hardingen esikoisteos, joka ilmestyi alkuperäiskielellä vuonna 2005 ja suomeksi vuotta myöhemmin.

 

Kaksitoistavuotiaan Musca Myen tähdittämä Kärpästyttö on ihastuttava nuorten fantasiatarina, josta en tähän hätään keksi muita genren peruskliseitä kuin päähenkilön orpouden ja myöhemmin selviävät yllättävät paljastukset erään lähisukulaisen menneisyydestä. On ehdottoman virkistävää lukea fantasiaa, jossa päähenkilö on poikkeuksellisesti tyttö – ja vieläpä sangen monivivahteinen sellainen. Musca ei todellakaan ole mikään tyttökirjojen perinteinen yli-iloinen ja ylikiltti Pollyanna. Hänen erityisominaisuuksiaan ovat Valtakunnassa karsaasti katsottu luku- ja kirjoitustaito sekä erinomainen kyky lasketella valheita tilanteen sitä vaatiessa.

 

Kärpästytön keskeiset henkilöt ovat kaikki mielenkiintoisia persoonallisuuksia: eivät varsinaisesti hyviä eivätkä myöskään varsinaisesti pahoja. Kukaan ole sitä, miltä aluksi näyttää. Eikä edes sitä, miltä kirjan puolivälissä näyttää. Kirjan käänteet jaksavat oikeasti yllättää.

 

Kaikki alkaa siitä, kun nuori tyttö pakenee myllyn poltettuaan kotikylästään hanhen ja jokseenkin epäilyttävän tarinankertoja Eponymius Clentin kanssa. Hän joutuu keskelle poliittisia kähinöitä Valtakunnan pääkaupungissa Mandelionissa. Koska Valtakunta on ollut vailla yhteistä hallitsijaa jo kymmenien vuosien ajan, ovat eri alojen ammattikunnat vahvistuneet pelottavissa määrin. Esimerkiksi Kirjantekijäin kilta määrää kaikesta painetusta sanasta. Harhaoppiset tekstit – kaikki tekstit, joissa ei ole killan sinettiä – täytyy viipymättä polttaa. Luku- ja kirjoitustaitoa kavahdetaan, ja kaupunkiin piilotettu laiton kirjapaino radikaaleine pamfletteineen aiheuttaa merkittäviä etsintätoimenpiteitä, joihin Muscakin monen mutkan kautta päätyy mukaan.

 

Valtakunnan kuvauksen innoittajana on 1700-luvun alun Englanti, mutta historiallisesta romaanista ei silti ole kysymys. Kirjan viimeisellä sivulla kirjailija kertoo suhtautuneensa ”kauhistuttavan huolettomasti” historialliseen autenttisuuteen.

 

Kärpästytössä politiikka on keskeisellä sijalla, mutta se ei ole tylsää. Se ei voi olla, sillä Muscan seikkailut ja käänteet ovat vauhdikkaita ja toisinaan tarkoituksellisen yliammuttuja. Lisäksi Saraseeni, päähenkilön kookas ja temperamentikas hanhi, on aivan hulvattoman hauska, ja sen rooli on monin paikoin keskeinen.

 

Tätä kirjaa olisin rakastanut viisitoistavuotiaana, ja nytkin pidin sitä vallan riemastuttavana lukukokemuksena. Toivottavasti Hardingen uusi, viime toukokuussa julkaistu teos Verdigris Deep on yhtä hyvä!