<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Taisin suunnitella kirjoittavani lapsuuteni kirja- ja kirjastomuistoista ensimmäistä kertaa jo viime marraskuussa. Kuukautta myöhemmin lupailin Käpsän Kävelyllä-blogissa naputtavani joskus aiheesta. Puoli vuotta ja ylikin on nyt vierähtänyt noista ajoista, mutta siltikään en ole tehnyt mitään asian eteen. Vain muutama ranskalainen viiva c: -aseman blogi.doc:issa muistuttaa minua suureellisesta (?) suunnitelmastani (Kirjoitan lähes kaikki ideat ja lastut ensin Wordiin ja siirrän ne vasta valmiina Vuodatukseen. Marraskuussa aloittamani blogi.doc on jo 82 sivua pitkä.)

 

Kun Kirjaston Antitäti viime viikolla kertoili omista kirjasto- ja lukemismuistoistaan, päätin vihdoin kaivaa ranskalaiset viivat esille työstämistä varten. Valokuvatorstain manaamana olen kärsinyt tyhjän pään syndroomasta, joten juttu ole oikein päässyt etenemään suunnittelemallani tavalla. Kostoksi kirjoitan nyt sitäkin pidemmin.

 

Kuvien perusteella Jakomäen kirjasto ei ole enää entisensä. En ole käynyt siellä pian yhteentoista vuoteen eli kertaakaan sen jälkeen, kun kaupunginosasta aikoinaan pois muutin. Kirjasto olikin selvästi Jakomäen paras osa, ainoa paikka, jota sieltä jäin kaipaamaan. Kaipauksesta ja uteliaisuudesta huolimatta en kykene pakottautumaan enää Jakomäen ostoskeskuksen ympäristöön uudelleen, ehkä ikinä. Tämä on täysin irrationaalista, tiedän se hyvin. Ne ihmiset, jotka ovat pilanneet tuon paikan, asuvat kaikkien todennäköisyyksien valossa nykyään jossain aivan muualla.

 

Oletettavasti olin kirjaston ahkera asiakas jo lukutaidottomana lapsena ja kuolasin kuvakirjojen päälle. Tästä en kuitenkaan muista mitään. En muista sitäkään, että isäni opetti minulle kirjaimet – äitini suuresta vastustuksesta huolimatta. Eihän se käy päinsä, että lapsi osaa lukea jo ennen kouluun menoa! Siellähän tylsistyy sitten!

 

Erinomaisen hyvin muistan kuitenkin sen hetken, kun viisivuotiaana seisoin keittiössä vesihanan ääressä, käsiäni pesemässä. Jotakin selittämätöntä tapahtui tuolloin, sillä yhtäkkiä kirjaimista tuli mielessäni sanoja. "HA-NA, HAN-NA", hoin ääneen, ja siitä eteenpäin osasin lukea. Hieman myöhemmin jo kilpailimme tarhassa erään vuotta nuoremman tytön kanssa lukunopeudessa. Emme tosin tainneet päästä yksimielisyyteen siitä, kumpi hallitsi lukutaidon paremmin.

 

Kirjaston kanta-asiakas minusta tuli heti saavutetun lukutaidon myötä. Kirjoja oli yleensä lainassa runsaasti ja hyviä kirjoja saatoin lukea useampaan kertaan. Toisella luokalla jouduin tämän vuoksi kahnaukseen luokkakavereitteni kanssa. Kun jäin kiinni erään kirjan lukemisesta toiseen kertaan, sain kuulla olevani kummajainen. Kyseessä oli lähes yhtä vakava rikkomus kuin se, että voitelee näkkileipänsä väärältä puolelta!

 

Jakomäen kirjastossa työskenteli kourallinen ystävällisiä tätejä ja yksi mukava viiksekäs setä. Koska olin saavuttanut tämän joukon suosion, sain lainata kirjoja silloinkin, kun valkoinen muovitaskuun sujautettu kirjastokorttini oli unohtunut kotiin tai pesty pesukoneessa. Minulla oli tapana lainata yli kymmenen kirjaa kerralla (toisin sanoen niin paljon kuin jaksoin kantaa), ja usein kirjoja kertyi kotiin melkoisia pinoja. Kun saavutin 50 kirjan maksimimäärän, sallittiin minun pienen neuvottelun jälkeen lainata vielä hieman lisää.

 

Yläasteen välitunneilla oli valvonta melkoisen löyhää, joten kiisin usein Natalian pyörän tarakalla kirjastoon. Tästä riemusta saimme ystäväni kanssa iloita vain hetken verran, sillä hän muutti jo seitsemännen luokan syksyllä kauas (tai siltä se ainakin tuntui) pohjoiseen. Itse en saanut tulla kouluun pyörällä (ettei sitä varasteta), joten muuton jälkeen välituntireissut vähenivät selvästi. Onneksi varasin aina lukemista mukaan koulureppuun. Yhden koulupäivän aikana pystyy ahmimaan yllättävän monta sataa sivua.

 

Viidenkymmenen kirjan lainat kertovat selvää kieltään: olen aina ollut huono kirjojen palauttaja. Toivottavasti maksamani sakot (satoja euroja yhteensä, oletan) ovat päätyneet täydentämään kirjastojen hankintamäärärahoja. Haluaisin ajatella näin. Onneksi nykyään lainoja voi uusia netissä, vaikka tässäkin on omat haittansa. Kehtaanko myöntääkään: minulla on edelleen lainassa yksi kirja, jonka lainasin eräästä Helsingin yliopiston kirjastosta proseminaarityötäni varten keväällä 2002. Olen ehtinyt kiintyä siihen.

 

Tässä yhteydessä onkin hyvä muistaa Turun paloa, joka tuhosi Turun akatemian koko kirjaston. Vain ne kirjat säästyivät, jotka professorit ja muu henkilökunta olivat lainakiellosta piittaamatta vieneet koteihinsa. Lukeminen kannattaa!