Heini on ehkä tärkein sisaruksistani – se ainoa sisko, jonka kanssa kuvittelin kaiken olevan toisin. Se sisko, joka kuoli niin nuorena, etten ollut itse vielä syntynytkään. Kun pikkuveljeni (ja myöhemmin kolmen pikkuvelipuoleni) toilailut harmittivat, haaveilin isosiskosta, jonka kanssa olisi ollut aivan erilaista. Jonka kanssa olisi voinut tuntea henkistä yhteyttä, ja jonka kanssa olisi voinut olla ystävä.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Tietysti pienestä pitäen tiesin, että jos Heini ei olisi kuollut, minua ei olisi. Toista lasta ei missään nimessä olisi hankittu niin nopeasti ensimmäisen perään. Onkin paradoksaalista, että Heinin kuolemaan liittyy paitsi suurta surua, myös iso kiitollisuudenvelka.

 

Juttelin eilen netissä erään henkilön kanssa Heinistä. Hän oli aika voimakkaasti sitä mieltä, ettei äitini tehnyt oikein kertoessaan pienelle lapselle kuukauden ikäisenä kuolleesta sisaresta. (Isäni ei asiasta ole koskaan oikeastaan puhunut.) Tavallaan ymmärrän tämän näkökannan, sillä sain jo hyvinkin nuorena kuulla koko surullisen tarinan (keuhkokuume, lääkärit eivät huomanneet, enneuni lapsen kuolemasta...) ja näin kyynelet äitini silmissä. Moneen kertaan katselin vanhan valokuva-albumin kuvaa, jossa hautausmaalla kannettiin aivan pikkuruista valkoista arkkua. Äiti kertoi isän itkeneen hautajaisissa. En muista olenko itse nähnyt hänen koskaan itkevän.

 

Mielestäni oli kuitenkin oikein ja perustelua kertoa asiasta. Eihän tällaista asiaa voi salaillakaan. Ja minkälainen lapsi ei esitä kysymyksiä, jos hänelle kerrotaan vain osa totuudesta? Tieto asiasta on antanut selkeyttä monelle muuten epäteräväksi jäävälle ilmiölle. Äitini ylihuolehtivuus ja vimmainen tarve lähteä lääkäriin mitä pienimmältäkin vaikuttavasta syystä ovat asioita, jotka linkitin jo reilusti alle kymmenvuotiaana Heiniin. Heinin muisto tarjosi myös konkreettisen mahdollisuuden tutustua kuolemaan ja kohdata kuolemiseen liittyvät pelottavat ajatukset.

 

Ollessani noin 15- tai 16-vuotias, hiivimme eräänä kesäyönä salaa ulos yhden ystäväni kanssa (teimme tätä useinkin ollessani yökylässä hänen luonaan). Olimme päättäneet matkustaa bussilla hautausmaalle Heinin hautaa etsimään – pimeässä se osoittautui hieman hankalaksi. Kun hauta lopulta löytyi suuren puun alta, jäimme sinne moneksi tunniksi. Meidän piti odottaa, että aamun ensimmäiset bussit alkavat jälkeen kulkea. Nukahdin joksikin aikaa hautaa peittävälle nurmelle.

 

Siitä huolimatta, että joku mahdollisesti tuomitsee tämänlaisen käytöksen järkyttäväksi hautarauhan häirinnäksi, oli se minulle hyvin tärkeä kokemus. Totta kai siihen liittyi myös ikäkauteen tyypillistä hihitystä ja hiippailua – olihan öisellä hautuumaalla salaa kulkeminen todella jännittävää. Kuitenkin Heinin haudalla vierailu – muutoin kuin perinteiseen tapaan jouluna kynttilöiden kanssa – ja nukkuminen merkitsi minulle jollain syvällisemmällä tavalla hyvin paljon. Konkretisoi sen siskon, jota minulla ei koskaan oikeasti ollut.

 

En muuten käy enää jouluisin haudoilla. En halua tehdä sitä pelkästä tottumuksesta.