Auringonpimennyksessä on jotakin erikoisen mystistä ja kiehtovaa. Tämän kuvasarjan valokuvasin tänään keittiön tuuletusikkunasta pakkasen pureskellessa sormenpäitä. Pilviharsojen ansiosta auringon säteily oli jokseenkin vaatimatonta, mikä oli kuvaamisen kannalta kätevää. Nyt kuvissa näkyy muutakin kuin epämääräinen puhkipalanut valoläiskä taivaalla. Suojalaseillekaan ei ollut tarvetta.

Vähän ennen yhtätoista pilvet peittivät auringon ensin hetkeksi ja pian kokonaan, joten pimennyksen loppuvaiheista on vain yksi kuva.

10:17

10:32

10:40

10:45

10:47

10:50

11:07

Mikä ihana rentouttava viikonloppu! Lykkäsin kaikki rästihommat sivuun ja kieltäydyin stressaamasta. Kiirettä on tänä syksynä ollut ihan tarpeeksi, ja yhden viikonlopun laiskottelusta on todennäköisesti enemmän hyötyä kuin haittaa.

 

Sirkus Finlandia esiintyi tänään Hyvinkäällä. Meidän piti miehen kanssa mennä katsomaan, mutta eihän siitä tullut mitään. Olimme liikkeellä minuutin liian myöhään. Jos mies olisi päässyt lähtemään aikaisemmin töistä eikä olisi jäänyt viimeistelemään urakkaansa, jos olisimme luottaneet siihen, että liput voi ostaa kortilla emmekä olisi pysähtyneet pankkiautomaatilla hakemassa käteistä, jos olisimme parkkeeranneet auton suosiolla kauas ja kävelleet sateessa emmekä kääntyneet etsimään parempaa paikkaa, jos olisimme valinneet kahdesta lippujonosta vasemmanpuoleisen emmekä oikeanpuoleista joka liikkui kuin etana, olisimme yhtä kokemusta rikkaampia. Nyt viimeiset liput myytiin kahta pykälää ennen meitä jonottaneille.

Minun piti tänään kirjoittaa työmatkasta Tukholmaan ja Uppsalaan ja niistä kymmenestä museosta, joissa matkalla vierailin. Sitten kuitenkin tapahtui jotain, mistä olen salaa haaveillut siitä lähtien, kun asiasta ensimmäistä kertaa joitain vuosia sitten luin.

Novellini julkaistiin uudessa Portti-lehdessä. En osaa vielä päättää tuntuuko se hienommalta kuin ensimmäisen tieteellisen artikkelin julkaisu pari vuotta sitten. Koska pidän molempia varteenotettavina saavutuksina, olen merkinnyt tasapuolisuuden nimissä kummatkin ansioluettelooni. Koska minulla ei ole aikomustakaan vaihtaa työpaikkaa, en valitettavasti taida päästä esittelemään ansioluetteloa kenellekään muulle kuin itselleni.

Haikeaa. Maalauskurssi on taas tältä erää loppu. Seuraava kurssi alkaa syksyllä ja siihen saakka pitäisi kyetä maalaamaan omin avuin. Saapa nähdä miten käy. Viime kesä ei ainakaan ollut erityisen tuotteliasta aikaa.

Tämä uusin maalaukseni ja kaksosten muotokuvat tulevat olemaan esillä Hyvinkään kansalaisopiston kevätnäyttelyssä 24.-25.4.2010 klo 10-17 kuten myös luokkakaupalla piirroksia, maalauksia, käsitöitä ym. kansalaisopistossa lukuvuoden aikana tehtyä taidetta. Mikäli kiinnostaa, osoite on Helenenkatu 21, Hyvinkää.

Kun kerrankin elämässään näkee niin merkittävän taivaallisen ilmiön, että siitä on syytä raportoida Ursalle, luulee sitä tietenkin ilotulitusraketiksi.

Viime lauantaina klo 14:22 meteoroidi syöksyi ilmakehään Suomen yllä. Kirkas valkea pallo valkoisine pyrstöineen näkyi putoavan kohtisuoraan alas taivaalta idässä – kunnes katosi omakotitalon katon taakse. Siinä vaiheessa hämmästynyt päiväkävelijä osasi jo päätellä, ettei kysymyksessä varmaankaan ole ilotulite. Sehän on tietysti ufo!

Tänään tuosta ns. päivätulipallosta oli kirjoitus Tähdet ja avaruus -lehden uutisissa.
 

Joku väitti taannoin Aamupostin keskustelupalstalla, ettei Hyvinkäällä ole yhtään kulttuurihistoriallisesti arvokasta rakennusta. Kaikenlaisia mielipiteitä, mutta onneksi sellaiset voi jättää omaan arvoonsa.

Vanha Arena-elokuvateatteri Siltakadulla on yksi hyvä esimerkki kulttuurihistoriallisesti arvokkaasta rakennuksesta. (Eräitä muita löytää muun muassa tämän blogin Hyvinkää-kategoriasta.) Se on muistomerkki suomalaisen elokuvahistorian alkutaipaleelta.

Suomen ensimmäinen elokuvien yleisöesitys järjestettiin Helsingin Seurahuoneella kesäkuussa 1896. Pian tämän jälkeen alkoi elokuvakiertueiden aika; elokuvaprojektorit ja elokuvat kiersivät Suomen suurimmissa kaupungeissa ihmisten ilona. Ensimmäisen varsinaisen elokuvateatterin perusti vuoden 1901 lopulla sokerileipuri Gustaf Nordin Helsinkiin Mikonkatu 5:een, mutta sen toiminta jäi hyvin lyhytaikaiseksi. Kolme vuotta myöhemmin samassa rakennuksessa alkoi toimia K. E. Ståhlbergin elokuvateatteri Maailman ympäri. Se aloitti kiinteiden elokuvateattereiden ajan Suomessa. Vuonna 1905 perustettiin ensimmäiset teatterit Tampereelle, Turkuun, Vaasaan sekä Viipuriin, ja Helsingissä avattiin kolme uutta. Elokuvateatterit olivat tulleet jäädäkseen.

Liikemies ja siirtolaisasiamies Kalle Saukkosella oli 1900-luvun alussa emigranttihotelli lähellä Hyvinkään keskustaa. Majoitustila sijaitsi Saukkosen huvilan piharakennuksessa, jossa tällä oli myös valokuvaamo. Vuonna 1908 samaisessa rakennuksessa aloitti toimintansa Hyvinkään Elävien Kuvien Teatteri, joka oli yksi ensimmäisistä elokuvateattereista Suomen maaseudulla. (Kuva monessa käytössä olleesta rakennuksesta löytyy tämän linkin takaa sivulta 127.) Näytöksiä pääsi katsomaan sunnuntaisin ja keskiviikkoisin.

”Tekniikka ei silloin vielä pelannut keskeytyksittä. Filmiä piti kelata ja oli muutakin hommaa. Näiden katkosten aikana esitettiin monenmoista täyteohjelmaa. Kuplettilaulaja Alfred Tannerkin on kuulemma viihdyttänyt hyvinkääläisiä kuuluisalla taidollaan ja Kalle Saukkosen tytär Terttu, joka oli hyvä pianisti, huolehti musiikista.” Erkki ja Seija Saarikuru 1983: Vanhaa Hyvinkäätä.

Vuonna 1914 elokuvateatteri sai oman rakennuksen. Marraskuun ensimmäisenä päivänä avattiin rakennusmestari Oskari Kirkkarin suunnittelema lautarakenteinen elokuvateatteri jotakuinkin Kalle Saukkosen huvilaa vastapäätä. Vuodesta 1926 eteenpäin se toimi Arena-nimellä.

”Arena on kaikille hyvinkääläisille tuttu. Omistajat, ohjelmat, koneet ja penkit ovat vaihtuneet, mutta Arenan henki on sama. -- -- Ennen television tuloa olivat teatterit aina täynnä. Liput piti tilata ajoissa, jos mieli sisään mahtua.” Erkki ja Seija Saarikuru 1983: Vanhaa Hyvinkäätä.

Kaupallinen elokuvatoiminta Arenassa lakkasi vuonna 1985, ja tätä nykyä suojeltu rakennus seisoo tyhjillään ja näyttää olevan melko rapistuneessa kunnossa. Viime lokakuussa Aamupostissa julkaistussa jutussa kerrotaan, että uuden omistajan tarkoitus on kunnostaa vanha elokuvateatteri ravintolaksi ja kokoustilaksi.

Satunnaisia linkkejä liittyen muun muassa Arenaan ja Suomen elokuvahistoriaan:

Bergström Lea: Hyvinkään kautta länteen.

Elokuvateatteri Arena

Hyvinkään keskustaajaman kulttuuriympäristön hoitosuunnitelma

Kinoman historiaa

Nikkilä-Kiiski Raija: Arenan kulmilta Arkadianmäelle.

Nimien historiallinen tausta

Sata vuotta eläviä kuvia Suomessa ja Mikkelissä

Sedergren Jari: Suomalaisen elokuvan alkuvuosikymmenet

Syksyllä alkanut maalauskurssi loppui tänään. Tuntuu haikealta, mutta olen iloinen tietäessäni, että voin taas ensi syksynä ilmoittautua samalle kurssille uudestaan. Useimmat ”maanantai-illan maalarit” ovat maalanneet saman opettajan johdolla jo vuosia.

Mainos:

Mikäli satut liikuskelemaan Hyvinkään suunnalla viikonloppuna 18.-19.4, kannattaa poiketa Kansalaisopistolla ihailemassa taide- ja käsityökurssilaisten töistä rakennettua näyttelyä. Lisätietoa näyttelystä löytyy tämän linkin takaa.

Itse en pääse näyttelyä katsomaan, mutten kuitenkaan saata olla asiasta kovin pahoillani. Olen nimittäin tuolloin nauttimassa Turkin ihmeistä Miehen kanssa. Se on meidän ensimmäinen yhteinen lomamatkamme (Icesus MUDin pelaajien vuonna 2007 tekemää Ruotsin risteilyä EI lasketa*), ja Miehen ensimmäinen paria päivää pidempi loma koko sinä aikana jonka olemme tunteneet.

* Melkein laitoin linkin risteilyltä otettuihin kuviin, mutta terve järki voitti :)

Kirsi haastoi minut mielenkiintoiseen kuvameemiin, johon osallistun pikaisesti ennen kuin säntään silittämään vaatteita ja panikoimaan huomista varten.

1. Avaa neljäs kansio, jossa säilytät valokuviasi.
2. Valitse neljäs kuva kansiossa, ja julkaise se blogissasi.
3. Selitä kuva.
4. Haasta neljä bloggaajaa tekemään sama.

Neljännen kansion neljäs kuva on aika heikkolaatuinen, koska olen ottanut sen pimeissä olosuhteissa ja koettanut käsitellä valoisammaksi. Tavallaan on kuitenkin sopivaa, että juuri tämä kuva tulee viimein esille. Siinä esiintyvät nimittäin edellisen asunnon keittiön kaapinovet, joiden villit 70-lukulaiset värit vaihtuivat rauhalliseen siniseen* pitkällisen operaation** jälkeen. Kuva on otettu tammikuun ensimmäisenä päivänä viime vuonna eli juuri ennen kuin muutimme uuteen asuntoon.

Koska haluan ehtiä panikoimaan rauhassa tänä iltana, en kerkeä pohtimaan sopivia haastettavia. Jos sinusta tuntuu voimakkaasti siltä, että olet neljäs, neljästoista, kahdeskymmenesneljäs tai kolmaskymmenesneljäs tämän kirjoituksen lukenut, ota haaste vastaan!

* Television päällä on muuten sinisiä tahroja muistona olohuoneessa suoritetuista maalaustalkoista.

** En valitettavasti voi suositella kaapinovien maalaamista kenellekään.

Päätin virkistää tänään mieltäni ja jälleen kerran kipeytynyttä selkääni tekemällä pienen kulttuurikierroksen Hyvinkään keskustassa. Ensin kävin tyhjentämässä syntymäpäivälahjaksi saamani lahjakortin Suomalaisessa Kirjakaupassa. Mukaan tarttuivat muun muassa Päivi Setälän Antiikin nainen, Johan Peacockin Länsimainen puku antiikista nykyaikaan ja Kai Linnilän Linnan pidoista pappilan pöytään – Kaari Utrion romaanien herkut.

Seuraavaksi suuntasin lasten ja nuorten taidekeskukseen Villa Arttuun, jossa on parhaillaan esillä näyttely Kuvittelua – Virpi Talvitien lastenkirjakuvituksia, kirjoja, lintuja ja kirjalintuja. Talvitien töitä on nähtävillä myös Hyvinkään taidemuseossa, jonne kävelin Wanhalta Willatehtaalta. Taidemuseon Ihmettelyä – Virpi Talvitien kuvitusoriginaaleja -näyttelyssä pääosassa ovat taiteilijan aikuisten kirjoihin tekemät kuvitukset. Kummankin näyttelyn taideteokset on tehty samalla, Talvitien itsensä kehittämällä tekniikalla, jossa käytetään niin öljypastelliliituja, vesivärejä kuin raaputustakin. Jälki on kaunista.

Pidin erityisesti Villa Artun näyttelystä, joka ensisijaisesti lapsille suunnattuna on mukaansatempaava ja tekemään houkutteleva. Valtavassa linnunpesässä on pehmeiden munatyynyjen joukossa Virpi Talvitien kuvittamia kirjoja, joita saa vapaasti lukea. Onpa kirjoja aseteltu salissa olevien penkkienkin lähettyville, joten pesään ei ole aikuisen "pakko" kömpiä. Lattialla lepää valtava kirja, jonka tyhjille sivuille kävijät saavat piirtää ohessa olevilla värikynillä omia kuviaan.

Seinille on ripustettu useampaankin kirjaan liittyviä alkuperäiskuvituksia. Yksi vitriineistä muodostuva seinä on kuitenkin omistettu Hyvinkään kuvataidekoululaisten askartelemille kirjalinnuille – siis kirjoille, jotka ovat lintuja.

Hyvinkään taidemuseossa oli samaan aikaan Ihmettelyä-näyttelyn kanssa kaksi muutakin näyttelyä. Toinen niistä on ehkäpä puhuttelevin taidenäyttely, missä olen milloinkaan käynyt. Harmillista kyllä, valokuvaaminen oli taidemuseon tiloissa kielletty. (Kaikki lastun kuvat on otettu Villa Artussa.)

Roskaviikot – taidetta kierrätysmateriaaleista on nimensä mukaisesti näyttely roskasta ja jätteestä. Se koostuu useiden taiteilijoiden kierräysmateriaaleista valmistamista teoksista, joiden joukossa on mm. muovipusseista ommeltuja kansallispukuja, kimaltelevista karamellipapereista ja pitsisistä kakkupapereista kokoonpantu vuode, tumpakantumppiovi (hyi mikä haju!) ja paljon muuta.

Kaikkein hätkähdyttävin osa näyttelyä on kuitenkin Roskaa, erään kaatopaikan arkeologiaa, joka on ollut ensi kertaa esillä Vantaan Galleria Okrassa jo vuonna 1992. Näyttely perustuu maisema-arkkitehti Henrik Jensenin ja kuvataiteilija Timo Vartiaisen samana vuonna järjestämiin kaivauksiin käytöstä poistetulla kaatopaikalla Iso-Huopalahden puistossa Helsingissä.

Kaatopaikka oli käytössä vuodesta 1963 vuoteen 1980, ja tuona aikana sinne kerääntyi melkoinen määrä jätettä, joka toivottavasti eroaa suuresti nykyisten kaatopaikkojen sisällöstä. Kaivausten aikana taiteilijat löysivät muun muassa lasipulloja, kirjoja ja sanomalehtiä, käytettyjä tiski- ja hammasharjoja, heijastimia, tupakka-askeja, jugurttipurkkeja, Sultan-kondomeja, kananluita ja muita ruuanjätteitä, nakkipakkauksia, kenkiä, kuumavesipullon, sairaaloiden jätteitä (verisen plasmapussin, injektioruiskuja, jne), tyhjiä ja täysiä lääkepakkauksia, maitotölkkejä, melko tuoreen oloisen saunavihdan, kenkiä, muovipusseja, vaatteita, aterimia, paristoja, muovisia leluja ja paljon muuta. Varsin ilmeistä oli, että maan uumenissa vuosikausia muhineet roskat olivat monessa tapauksessa ihmeen hyväkuntoisia. Lehdistä saattoi lukea päiväykset, jotkut muovipussit olivat ehkä saattaneet menettää hiukan alkuperäisestä väristään. Ällistyttävimpänä esimerkkinä voi kuitenkin pitää muoviin kiedottua kurkkua, joka maasta paljastuttuaan näytti vasta viipaloidulta, vihreältä ja herkulliselta (ks. kuva täältä).

Näyttelyssä on esillä kaatopaikkalöytöjä kolmessa vitriinissä. Kaivausalueelta työskentelyn eri vaiheissa otetut valokuvat, valokuvat maasta paljastuneista esineistä, kaivausten aikana kirjoitetut luettelot löydöistä – nämä kaikki yhdessä luovat pelottavaa kuvaa suomalaisista kaatopaikoista, jotka säilyttävät kaiken. Jopa yksittäisiä ihmisiä on mahdollista tunnistaa roskien perusteella kaikkien kuluneiden vuosien jälkeen.

Arkeologina olen tottunut kaivamaan maasta ihmisten jätteitä. Sitähän se arkeologia on, vaikka löydökset yleensä ovatkin huomattavasti vanhempia ja valikoituneempia. Mielestäni kaatopaikkakaivaukset ja niiden löytöjen esitteleminen yleisölle on aivan loistava ajatus, eikä ainoastaan siksi, että se avaa vallan konkreettisella tavalla ihmisten silmiä hillittomän kulutuksen kääntöpuolille ja ympäristön pilaamiselle. Iso-Huopalahden kaatopaikkakaivaukset kertovat paljon 1960- ja 1970-lukujen suomalaisesta kulttuurista ihan jokapäiväisellä tasolla. Mikä voisi olla mielenkiintoisempaa?

Toivottavasti Suomen seuraaville kaatopaikkakaivauksille osallistuu myös arkeologeja ja dokumentointi hoidetaan huolellisesti. Hajusta viis, osallistuisin itsekin mielelläni!

Olohuoneen seinällä on hyvä vaaksiaisen levätä.

Huomenna aamulla ajamme Miehen kanssa Turkuun, ja sitten loma onkin jo ohi. Toisaalta jatkaisin mielelläni lomailua vielä jonkin aikaa, toisaalta kaipaan kovasti töihin. 

Hyvinkäällä loman viettäminen on valitettavasti aika tylsää, sillä en täältä edelleenkään - puolentoista vuoden jälkeen - ketään tunne. Mistäköhän löytäisin paikkakuntalaisen ystävän?

Ilma on täynnä puheensorinaa. Pitkiin hameisiin pukeutuneet naiset pitelevät helmojaan, joihin on jo ehtinyt takertua kaarnanpaloja ja kuivia havunneulasia. Kohteliaat herrasmiehet mustissa puvuissaan auttavat daameja kulkemaan pitkin kiemurtelevia, epätasaisia polkuja ja metsään rakennettuja portaita. Vuoristoilma on raikasta ja tuoksuu virkistävästi ja tervehdyttävästi männyltä.

Hyvinkään Sveitsin luonnonsuojelualueella on helppoa lennähtää sadan vuoden takaiseen aikaan, jolloin läheisen sanatoorion potilaat tekivät mielialaa ja ruumista stimuloivia kävelyretkiä metsäisille harjurinteille.

Alueen virkistyskäyttö on jatkunut pitkään monenlaisissa eri muodoissa. Puiston keskellä seisoo vanha käytöstä poistunut hyppyrimäki. Nykyään sen juurella kukkivat kissankäpälät (Antennaria dioica). Viitisenkymmentä vuotta sitten Salpausselän harjualueella sijaitseva Sveitsi oli yksi Etelä-Suomen merkittävimpiä hiihtokeskuksia, ja edelleenkin siellä voi harrastaa talviurheilua.

Toukokuussa julkaistussa raportissa kerrotaan, että Sveitsinpuiston alueen kasvillisuus on monimuotoista ja mosaiikkimaista. Kuivia kankaita, kosteita lehtoja ja kuusikoita, kaikkea löytyy. Liito-oravatkin viihtyvät.

...kulkee monenmoisia karvajalkoja vipeltäjiä...

...jotka nauttivat päivänpaisteesta ja leppeästä tuulenvireestä...

...imevät sisäänsä rehevää multaista tuoksua, koivunlehtien kirpeyttä...

...ja rakastavat toisiaan intohimoisesti.

(Ötököitä Hyvinkään Sveitsissä 1.6.2008) 

Ostin eilen uuden kameran, ja tänään kuljin pitkin Hyvinkään keskustaa näppäilemässä kuvia.

Kiitos kaikille teille, jotka annoitte kameravinkkejä. Kahden viikon pähkäilyn jälkeen tulin siihen tulokseen, että tarvitsen sittenkin kaksi kameraa: pokkarin ja järkkärin.

Uusi pokkarini on Canon Ixus 80 IS. Järjestelmäkamera saa vielä odottaa, mutta aion ryhtyä aktiivisesti säästämään rahaa sitä varten. Sillä aikaa on hyvä kartuttaa tietoja valokuvaamisesta ja järjestelmäkameroista ja koettaa keksiä mikä kamera olisi paras juuri minulle.

Sen jälkeen, kun edellinen kamerani oli pudonnut lattialle, Mies väänsi sen vinoon menneen objektiivin suoraksi. Ihmeellistä kyllä, pienen hetken verran kuvien ottaminen oli vielä mahdollista. Tässäpä siis muistoksi vanhan Canon Ixus 60:n viimeinen kuva. Lepää rauhassa!

Tammikuun alussa teimme Natan ja kaksosten kanssa retken Suomen Rautatiemuseoon**, mikä sai minut pohtimaan yhtälöä pienet lapset + museot. On aivan ilmiselvää, että lapset ovat haasteellisia museokävijöitä, jotka vaativat aivan eri tavalla huomioon ottamista kuin aikuiset. Kolmevuotiaan silmin museot lienevät keskimäärin tavattoman tylsiä paikkoja, joissa huvitukset – mm. juokseminen, meluaminen, kiipeäminen ja hypistely – on supistettu minimiin.

Rautatiemuseo on museona lapsiystävällinen, sillä massiivisia vetureita ja junavaunuja ei ole kovin helppo ahtaa vitriiniin piiloon. Ne eivät myöskään mene rikki, vaikka natiainen vilistäisikin epähuomiossa ja innostuneena niitä päin. Todennäköisemmin kärsivät vanhemmat havaittuaan öljytahroja lapsensa vaatteissa.

Vaikka omasta mielestäni Rautatiemuseo on miellyttävällä tavalla osallistava, oli se ankarien museokriitikoiden, Rauhan ja Lahjan, mielestä kuitenkin suurimmalta osin melko tylsä kokemus. Heidän kannaltaan olisi ollut suotavaa, että useampaan kuin kahteen junaan olisi päässyt sisälle leikkimään, ja interaktiivisuutta olisi muutenkin voinut olla enemmän. Toisaalta uskon, että muutamaa vuotta vanhemmille lapsille – joille on jo ehtinyt siunaantua kärsivällisyyttä hiukan enemmän – Rautatiemuseo voisi olla melkoinen kokemus.

Mielelläni opettaisin (aivopesisin) kummityttöni jo pienestä pitäen innokkaiksi museokävijöiksi, mutta mitenkään erityisen helpoksi ei suunnitelma ole ainakaan vielä osoittautunut. Kolmevuotiaille sopivien museoiden löytäminen ei ole kovin yksinkertaista, ja kaikkein vähiten tahdon opettaa lapsille, että museot ovat niitä tylsiä ja ikäviä paikkoja, joissa ei saa koskea mihinkään ja joista kummitätiä ja äitiä ei saa ulos kulumallakaan.

Otankin siis vinkkejä lapsiystävällisistä museoista malttamattomana vastaan.

* Pakkohan se on uskoa, kun kaksi määrätietoista tyttöä vakuuttaa: ne isot kapistukset Rautatiemuseossa ovat tietysti laivoja!

** Edellisen kerran kävin samaisessa museossa marraskuussa 2006.

Kuvien liittämisen kanssa on hämäräperäisiä ongelmia, joten täytyy jättää se myöhemmäksi.

Lisäys myöhemmin illalla: Sain kuvat liitettyä. Nyt hiippailen nukkumaan ja palaan vastaamaan kommentteihin joskus, kun olen vähän virkeämpi :)

Miehen näkemys tämänhetkisestä elämäntilanteestamme:

Kuten kuvasta näkyy, uuden kotimme keittiön seinällä on näppärä liitutaulu. Edelliset asukkaat maalasivat sen pian sen jälkeen, kun perheen pikkutyttö oli keksinyt piirrellä tussilla seiniin.

*

Olen jokseenkin ällistynyt siitä, että nettiyhteys, jonka tilasimme joulukuun lopussa uuteen kotiimme, on eilen saapuneen tekstiviestin mukaan jo toiminnassa. Emmekä ole edes vielä muuttaneet! Mitä ihmettä on tapahtunut viiden viikon toimitusajoille? Taisi olla hyvä ajatus vaihtaa palveluntarjoajaa.

Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, pääsen jo ensi viikonloppuna bloggaamaan uudessa kodissa!

Minulla oli hienoja ja romanttisia suunnitelmia viime yölle. Näin mielessäni kuinka Miehen kanssa seisomme käsi kädessä pimeässä, katselemme pyörryttävää tähtitaivasta ja aamun pikkutunneille ennustetun Perseidien tähdenlentoparven maksimia.

Kaikki meni niin pieleen kuin vain mahdollista. Herätyskello soi klo 03:00, ja Mies päätti jäädä nukkumaan. Ymmärrettävää kyllä, sillä vain toisella meistä on lomaa. Puin farkut ja villapaidan päälleni ja lähdin ulos.

Olen toki monta kertaa kuullut valosaasteesta, mutta vasta nyt tulin todella tajunneeksi sen merkityksen. Kolmenkymmenenkahdeksan askelen välein sijoiteltujen katuvalojen ja muiden valonlähteiden ansiosta taivaalla erottui himmeästi kutakuinkin kolme tähteä. Hyvinkäänhän pitäisi olla pikkukaupunki! Miten on mahdollista, että tähtitaivas näkyy täällä huonommin kuin Helsingissä?

En halunnut luovuttaa heti, vaan lähdin etsimään vähemmän valaistua paikkaa. Pieni metsikkö oli paras löytöni, mutta eipä siitäkään ollut juuri apua. Nyt näkyi ehkä viisi tähteä ja lisäksi koko joukko mäntyjen latvoja. Päätin lähteä kotiin nukkumaan.

Onneksi ei vielä ole liian myöhäistä tähdenlentojen kannalta, sillä parven pitäisi olla havaittavissa 24.8. saakka. Ehkäpä joku yö hyppäämme autoon ja suuntamme poispäin kaikista valoista.

Lisätietoja Perseidien tähdenlentoparvesta löytyy Tiedeuutisista.

Helsingistä pienempään kaupunkiin muuttaminen on kuin siirtyisi ajassa taaksepäin.

Kävelyretket Hyvinkään suppean keskustan ympäröimillä asutusalueilla (ks. ilmakuva) tuovat väistämättä mieleen lähiöelämän 1980-luvun Suurmetsässä (tunnetaan myös nimellä Pohjois-Jakomäki). Kerrostalot ovat suunnilleen samaa ikäluokkaa ja sijaitsevat yhtäläisen harvakseltaan. Omakoti- ja rivitaloja on kylläkin Hyvinkäällä enemmän. Asutuksen lomassa on melkoisesti rakentamattomia tontteja – ilmiö, jota Helsingissä voi nykyään sanoa harvinaiseksi, mutta joka 80-luvulla on vielä aivan tavanomaista.

Metsäisten länttien rehottava aluskasvillisuus ja höyryävänkostea maaperä vetoaa lapsiin ja lapsenmielisiin. Tiheään rakennuskantaan ja yksittäin sijoiteltuihin puihin tottuneelle näkymät ovat suorastaan villit. Intensiivinen tuoksu muistuttaa kadonneista ajoista, kadonneesta maailmasta.

Puroleikit ja sammakonkutu, märät lahkeet. Tyhjät pullot ja lasinsirpaleet puliukkojen kokoontumispaikoilla, metsän karikkeesta paljastuvat ritsanpaukut – väreiltään siniset, ruskeat ja keltavihreät. Maalöytöinä myös ihmeellisen harvinaiset yhden pennin kolikot. Likaiset housut (elleivät suorastaan puissa ja kallioilla kiipeillessä ratkenneet), vihreään maaliin sotkeentuneet vaaleanpunaiset kengät. Äidin terävät sanat ja tyypilliset rangaistukset: kotiaresti, ikkunavalvonta* ja nurkassa seisominen. Huuto ikkunasta: "Syömään!". Lisää huutoja: "Äiti tuu ikkunaan, täällä huutaa Viivi!", myös kuorossa kavereiden kanssa. Tupasvilla kallioilla ja pystyyn kuolleet käppyräiset männyt. Sini- ja valkovuokot. Asvaltti-ihottuma polvissa pyörällä kaatumisen jälkeen. Kirjat, lukeminen. Epämääräiseksi möykyksi pureskeltu norsuriipus, lahja isoisältä. Kaikki tämä kömpii esiin mielen museoista Hyvinkään metsäisten tuoksujen ja vesaikkoisten tonttien esiin houkuttelemana.

Räpsin innoissani valokuvia pöpelikköön ammoin jääneestä viinapullosta. Sikspäkkien tummanpuhuvat kääreet sivuutan liian nykyaikaisina. Ohikulkeva koiranulkoiluttaja vilkuilee touhujani silmäkulmastaan ja nykii elikkoaan eteenpäin.

Ei Suurmetsässä sentään näin paljon metsää tainnut olla, mutta pienen ihmisen näkökulmasta se tuntui mittaamattomalta. Vaan on se hullua, että nostalgisointi onnistuu näin moitteettomasti toisessa kaupungissa, toisessa ajassa.

Hyvinkää on lapsuuteni kaupunki.

Ja minä hullu vielä vuosi sitten kuvittelin muuttavani Helsingin keskustaan, istutetun luonnon keskelle.

*Ikkunavalvonta on äitini 1980-luvulla lanseeraama rangaistustapa. Ajatuksena on se, että tottelematon lapsi joutuu ulkona ollessaan pysyttelemään niin lähellä kotia, että äiti voi tarkkailla häntä keittiön ikkunasta.

"Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää."

Suoritin tänään vaativan initiaatioriitin, jonka myötä minusta tuli täysiarvoinen hyvinkääläinen. Istuin puolitoista tuntia Hyvinkään keskushammashoitolan lauantaipäivystyksessä numerolappu (käsin kirjoitettu muuten!) kourassa odottamassa vuoroani, minkä jälkeen hammaslääkäri päätti poistaa väärään suuntaan kasvavan viisaudenhampaani saman tien. Siihen en ollut osannut varautua, vaan olin arvellut saavani uuden ajan myöhemmin.

Nyt istun jääpussi poskella, enkä tärise enää – ainakaan kovin paljoa. Kokemus oli loppujen lopuksi lähes miellyttävä, etenkin, kun sitä vertaa edelliseen viisaudenhampaan poistoon (leikkaukseen) kuusi vuotta sitten. Tuolla kertaa puudutus ei toiminut ihan niin kuin oli tarkoitus, ja operaatiosta jäi melkoinen kammo. Olikin oikeastaan hyvä asia, etten nyt joutunut jännittämään hampaan poistoa päiväkausia etukäteen.

Luin taannoin kirjaa Hammashoidon perinne (toim Marja Sotamaa, 2004). Se tuli nyt mieleeni, enkä voi kuin järkyttyneenä ajatella niitä ihmisiä, jotka 1900-luvun alussa kestivät (en sano hammasta purren) koko purukalustonsa poistamisen yhdellä kertaa ilman puudutusta. Näitä poistoja tehtiin myös lapsille, esimerkiksi uusia, valkoisia rippihampaita varten. Omat hampaat pois (hyväkuntoisetkin) ja tekohampaat tilalle!

Sain muuten hampaan muistoksi. Vaikka se olisikin otollinen kohde harjoitella makrokuvausta, taidan suosiolla säästää lukijoitani ja jättää kuvan ottamatta... ainakin kunnes Valokuvatorstaissa tulee sopiva haastesana vastaan ;)

Kevät on tulossa.

Se saa golfkansan haaveilemaan aurinkoisista päivistä, jotka lämmittävät kuollutta maaperää ja saavat nurmen jälleen vihertämään. Green card tuntuu ylimääräisenä painona taskussa, ja katseet kääntyvät kohti Hyvinkään Kytäjää.

Kytäjärven ympärillä levittäytyvillä (entisillä) viljelysmailla sijaitsee kesällä 2003 avattu, vielä uutuudenrapsakka Kytäjä Golf, joka on yksi Suomen suurimmista golfkentistä. Totisesti siis (hyvin toimeentulevan väestönosan) keskeinen menomesta Hyvinkäällä!

Kytäjä Golfin nettisivuilla esitellään huolellisesti paitsi itse kentät, myös klubirakennus sikari- ja takkahuoneineen. Alan harrastajat voivat myös ladata koneelleen tyylikkäitä vihreäsävyisiä taustakuvia. Mistään ei kuitenkaan löydy mainintaa golfkenttäalueen vaiheista ennen rakennustöihin ryhtymistä. Itse asiassa historialliset seikat ovat kiinnostaneet sivun tekijöitä niin vähän, että Kytäjä Golfin avaamisvuodenkin jouduin googlettamaan muualta.

Väitin joskus täällä blogissani, etten ole käynyt Hyvinkäällä ennen kuin viime syksynä vierailimme Miehen kanssa Suomen Rautatiemuseossa. Tämä ei itse asiassa pidä sittenkään paikkaansa. Olen ollut jopa töissä Hyvinkäällä, vaikka en ole asiaa siltä kannalta osannutkaan ajatella. Kytäjä sijaitsee niin kaukana Hyvinkään keskustasta, että sitä pitää ihan erillisenä paikkana. Kytäjällä kykin kuitenkin kesällä 2001 kaksi viikkoa.

Ennen kuin kaivinkoneet päästettiin möyrimään Kytäjärven viereisille pelloille, piti Museoviraston selvittää alueelta hieman aikaisemmin löytyneiden kvartsi-iskosten alkuperää. Ei kivikautiselle asuinpaikalle voi golfkenttää rakentaa ennen kuin alue on tutkittu. Koekuoppia tehtiin kolmeen eri paikkaan, mutta löydöt olivat vähäisiä. Pitkään peltokäytössä ollut maaperä oli niin uskomattoman kovaa, että sitä piti takoa hakulla. Siinä touhussa mureni kieltämättä monta vielä mielessä vallinnutta harhaluuloa arkeologin työstä ja "klassisesta" pensselillä sutimisesta. Hakku* ja lapio, siinä suomalaisen arkeologin työvälineet! Pelkkaa** unohtamatta tietenkään.

Kytäjän golfkenttää talvella. Metsän alla rinteessä sijaitsi kivikautinen asuinpaikka.

Riihimäen kaupunginmuseon tuottama Esihistorian pauloissa -sivusto esittelee Hyvinkään, Riihimäen, Lopen ja Hausjärven kiinteät muinaisjäännökset ja esinelöydöt. Kytäjän kohteetkin on esitelty (täällä ja täällä).

Kun pari kesää sitten oudossa mielenhäiriössä annoin suostutella itseni aloittamaan golfharrastuksen (jonka pian sen jälkeen lopetin), löysin itseni pohtimasta, millaista olisi pelata edes yhden ainoan kerran Kytäjällä. Ajatus on niin täydellisen absurdi: pelata golfia samalla kentällä, jonka rakentamisen tuhoamia kivikautisia asuinpaikkoja on ollut kaivamassa. Nyt ei olisi kentälle pitkä matkakaan, mutta loistavalla tasoituksellani (53) ei sinne pääse. Puhumattakaan siitä, että köyhällä museoamanuenssilla olisi varaa maksaa 70 euroa kierroksesta!

Siitä tulikin mieleeni: kuka haluaa ostaa hyvät ja vähän käytetyt naisten golfmailat, -bagin ja koon 39 golfkengät? :P

* Tunnustettakoon, ettei hakku oikeasti ole kovin yleinen arkeologin työväline Suomessa. Lastussa käytettyyn kirjoitustyyliin sopii kuitenkin väittää niin.

** Pelkka = muurarinlasta

Huom! Kesäinen golfkenttäkuva ei liity millään tavalla lastussa kuvattuihin tapahtumiin. Kuvan kenttä sijaitsee Espoossa.

Heti ensimmäiseksi lienee syytä täsmentää, etten suinkaan pyri esittelemään Hyvinkään menomestoja arvojärjestyksessä. Muussa tapauksessa minun olisi pitänyt kirjoittaa Hyvinkään kaupunginkirjastosta heti ensimmäiseksi! Mikäpä muu kertoisi paikkakunnasta ja päättäjien asenteista enemmän kuin kirjasto?

Hyvinkään kirjastotoiminta on alkanut jo aivan 1900-luvun alussa, mutta sen varhaisimmista vaiheista ei ole kovin paljon tietoja. Kunnallinen kirjasto perustettiin vuonna 1921, mutta kirjoja oli aluksi vain vähän – vuoden 1924 lopulla 821 teosta. Ymmärrettävää onkin, että kukin asiakas sai lainata vain yhden kirjan kerrallaan.

Kun Hyvinkäästä vuonna 1960 tuli kaupunki, muutettiin kirjastokin luontevasti kaupunginkirjastoksi. Kirjamäärä oli tähän mennessä ehtinyt nousta jo 17 729 niteeseen. Vuosikymmenen loppupuolella valmistui Raimo ja Ilmo Valjakan suunnittelema uusi kirjastorakennus, jossa Hyvinkään pääkirjasto nykyäänkin sijaitsee. Valmistumisajankohtanaan rakennusta pidettiin niin upeana ja edistyksellisenä, että vierailijoita saapui sankoin joukoin aina Japanista saakka sitä ihmettelemään.

Vuonna 2005 Hyvinkään kirjastoissa oli asiakkaiden ilona yhteensä 199 622 kirjaa.

Kaikki tiet (tai polut) vievät kirjastoon.

Tämän pienen historiikin jälkeen haluan nyt kohdistaa syyttävän sormeni Hyvinkään pääkirjastoon, joka on viime aikoina selvästi häirinnyt blogittamistani. Nytkin kuulen korvissani kirjaston kutsun, sillä edellisen vierailun lainakirjat on luettu.

Toisaalta saan myös kiittää tätä runsaasti varustettua kirjastoa paljosta, sillä se näyttää herättäneen viime toukokuusta lähtien kadoksissa olleen tarpeeni saada lukea kirjoja. Olen aikaisemminkin kirjoittanut siitä, kuinka poikkeuksellista elämänvaihetta elän parhaillaan. Siitä saakka, kun opin viisivuotiaana lukemaan, olen ollut kirjojen suurkuluttaja. Yleensä olen lukenut suunnilleen kirjan per päivä. Näin siis viime toukokuuhun saakka, jolloin käynnistyi erinäisten syiden vuoksi tapahtumasarja, jonka seurauksena huomasin yhtäkkiä, että en enää tarvitse kirjoja samalla tavalla kuin ennen. Kykenen nykyään aikaisempaa helpommin olemaan kahden kesken omien ajatuksieni kanssa, eikä minun tarvitse paeta jonkun muun luomaan mielikuvitusmaailmaan. Olen jopa huomannut selviäväni hengissä junamatkoista, vaikka minulla ei olisi mitään lukemista - tai mitään muutakaan tekemistä - mukana.

En tiedä kykeneekö edes Hyvinkään pääkirjastokaan palauttamaan minua täysin ennalleen, ja ehkäpä se ei olisi edes hyvä asia. Hyvin varustetulla kirjastolla on kuitenkin selkeä vaikutus lukuhaluihin. 

Hyvinkään kirjastokortti voittaa Helsingin (ikivanhan) kirjastokortin ulkoisilla avuillaan helposti.

Kaikille kiinnostuneille vinkiksi: syväsukellus Hyvinkään kaupunginkirjaston historiaan löytyy täältä.

Kävin tänään tutustumassa Hyvinkään taidemuseon näyttelyyn "Tykö Sallinen – Krapulan maalarin riivaajia ja enkeleitä". Alunperin tarkoitus oli poiketa tauluja ihmettelemään jo perjantaina, mutta flunssan riivaamana siirsin käynnin tälle päivälle. Se osoittautuikin erinomaiseksi ideaksi, sillä ilmeni, että näyttelyssä järjestetään toisinaan sunnuntaisin yleisöopastuksia. Sattumalta tänään oli sellainen sunnuntai.

Näyttelystä saa aina paljon paremman käsityksen opastetulla kierroksella, ja erityisen hyvin tämä pitää paikkansa taidenäyttelyiden suhteen. Taidenäyttelyiden esillepanossa itse taide on yleensä korostetusti pääosassa ja taustatiedoille on annettu melko vähän tilaa. Tämä onkin yksi niistä syistä, joiden vuoksi viihdyn kulttuurihistoriallisissa museoissa paremmin. Pelkkä visuaalinen nautinto ei riitä – se kutittelee, kiusoittelee ja herättää uteliaisuuden. Kaunis kuva ilman kontekstia on vain kaunis kuva (ilman kontekstia). Valitettavan usein ainoa tapa tyydyttää herännyttä uteliaisuutta on ostaa museokaupasta kallis (Tyko Sallisen tapauksessa 55 euroa maksava) kirja taiteilijasta tai koettaa museokäynnin jälkeen googlettaa tietoja. Siksi onkin erinomaista, jos museo tarjoaa asiakkailleen aina silloin tällöin mahdollisuuden osallistua opastetulle kierrokselle sisäänpääsylipun hinnalla (ja onnelliset ICOM-korttilaiset vieläpä pääsevät sisään ilmaiseksi!).

En ole koskaan ennen asunut näin lähellä museota. Vain kymmenen minuutin kävely ja voin sukeltaa taidemuseon ihmeelliseen maailmaan. Toiset nauttivat säännöllisesti lähipubinsa antimista, mutta minä voin piipahtaa lähimuseoon. Koska oletettavasti taidemuseon tuleviinkin näyttelyihin järjestetään yleisöopastuksia, voin aloittaa hauskan ja sivistävän harrastuksen ja käydä niitä kuuntelemassa.

Tyko Sallinen, Hyvinkäällä pitkään asunut taiteilija, vetoaa selvästi hyvinkääläisiin. Näyttelyn opastusta oli kerääntynyt kuulemaan melkoinen joukko väkeä, ja havaitsin joukossa myös muutamia nuoria ja muutamia miehiä (ei tosin nuoria miehiä). Pääasiassa näyttelyvieraat olivat kuitenkin keski-ikäisiä naisia – kuten museokävijät yleensä ovat.

Hyvinkään taidemuseon Internetsivujen perusteella museossa on vain vähän henkilökuntaa. Tämä on museon toiminnan kannalta harmillista, mutta opastusta kuuntelemaan tulleiden kannalta positiivista, sillä erikseen tehtävään palkatun oppaan sijaan näyttelyyn pääsi perehtymään sen suunnitteluun ja rakentamiseen osallistuneen vs. amanuenssi Merja Ilolan johdolla. Tunnin opastukseen mahtui paljon tietoa Tyko Sallisesta ja tämän expressionistisesta tyylistä, kahdesta vaimosta sekä tyttäristä.

Näyttely oli luonnollisesti sangen "taulukeskeinen", kuten taidenäyttelyltä olettaa saattaa. Ilahduttavaa kyllä, nähtävillä oli lisäksi myös huonekaluja ja muuta esineistöä Sallisen ateljeetalosta Krapulasta sekä Sallisen elämää ja taidetta käsitteleviä filmejä eri vuosikymmeniltä. 

Kuulemani perusteella en osaa pitää Tykö Sallista kovinkaan sympaattisena miehenä. Ensimmäiseen vaimoonsa Helmi Vartiaiseen eli "Mirriin" hän suhtautui tavalla, jota on erittäin vaikea tulkita positiiviseksi. Pikemminkin sävy oli alentava. Siinä vaiheessa, kun pariskunta tutustui, Helmi Vartiainen opiskeli Ateneumissa. Avioliitto keskeytti opinnot ja hänestä tuli miehensä malli. Mirristä maalatut taulut – joissa tämä oli kuvattu porsaannenäisenä ja yksinkertaisen näköisenä – aiheuttivat 1910-luvun alussa huomattavaa kohua. Ne aloittivat julkisen keskustelun siitä, millä tavalla suomalaista naista sopii taiteessa kuvata. Nykyäänhän näitä kuvia pidetään esimerkillisen upeina.

Pariskunta sai kaksi lasta, mutta Sallinen lähetti puolitoistavuotiaan esikoisen vaimoltaan kysymättä Tanskaan sisarelleen. Helmi Vartiaisella ei ollut valtaa lapsiinsa: kun hän ja Sallinen erosivat vuonna 1916, joutui hän luopumaan kuopuksestaankin.

Näyttelystä poistuttuani jäin pohtimaan taiteilijoihin ja taiteeseen liittyviä kysymyksiä. En voi kieltää, etteikö minua vaivaisi se ylistävä suhtautuminen, jota monet kuuluisat taiteilijat saavat osakseen ainoastaan taiteensa ansiosta. Tuntuu siltä, että (julkisesti tunnustettu) lahjakkuus häivyttää alleen kaikki negatiiviset luonteenpiirteet.

Tuleeko taiteilijasta pitää vain, koska hän osaa maalata hienoja tauluja?

Mielestäni Suomessa yleinen taiteilijoiden ja suurmiesten palvonta menee joskus askeleen liian pitkälle. Näkemykseni on, ettei taiteellinen lahjakkuus voi kompensoida epämiellyttävää luonnetta ja alentuvaa suhtautumista kanssaihmisiin. En ripustaisi Tyko Sallisen tauluja olohuoneeni seinälle, sillä niistä jää paha maku suuhun – eikä tällä ole mitään tekemistä itse taiteen kanssa.

Kaipaatko ympärillesi säpinää? Kiihkeitä tunteita, kauniita kasvoja, kolmiodraamoja? Kannattaa poiketa Hyvinkään rautatieasemalle illalla. Todennäköisesti meno ympärilläsi on sen verran villiä, että kirjaan tuskin kykenet syventymään.

Paikallinen nuoriso viihtyy erinomaisesti – ainakin näin talven kylmyydessä – lämmitetyssä asemarakennuksessa. Ja miksipä ei viihtyisi? Arkkitehtuuri on tyylikästä, kahvio avoinna ja vessaankin pääsee suhteellisen pienellä rahalla. Historiaakin rakennukselle on kertynyt jo lähes lähes 150 vuotta, ja monet keskeiset henkilöt – kuten esimerkiksi keisari Aleksanteri II – ovat siellä vierailleet. Tosin epäilen, että historia nuorisolla viimeksi on mielessä.

Junaa on hyvä odottaa sisällä lämpimässä.

Arkkitehti Carl Albert Edelfeltin suunnittelema asemarakennus valmistui vuonna 1861 ja on Hyvinkään keskustan vanhin julkinen rakennus. C. A. Edelfelt – Hämeen lääninarkkitehti siihen aikaan – sai tehtäväkseen piirtää asemarakennukset Suomen ensimmäiselle rautatieosuudelle, ja tähän sarjaan myös Hyvinkään asema kuuluu. Kaikki asemarakennukset eivät ole säilyneet, eivätkä kaikki ole enää alkuperäisessä käytössä. Esimerkiksi Tikkurilan asemarakennuksessa on nykyään Vantaan kaupunginmuseo.

C. A. Edelfeltin suunnittelema puinen asemarakennus. Rakennusta laajennettiin 1890-luvun alussa, ja vain keskiosa on alkuperäinen.

Wikipediassa sanotaan, että C. A. Edelfeltin tunnetuin työ oli juuri Helsinki-Hämeenlinna -radan asemarakennusten suunnitteleminen. Kehtaan olla eri mieltä. Tunnetuin työ oli selvästi hänen vuonna 1854 syntynyt poikansa Albert.

Hyvinkään rautatieasema on taatusti yksi kaupungin keskeisimmistä menomestoista. Moni työskentelee Helsingissä tai Hämeenlinnassa ja kulkee junalla töihin. Aseman parkkipaikka onkin arkisin hyvässä käytössä.

Hyvinkään asemarakennuksessa sijaitsee viehättävä liike Lahja- ja antiikkiseisake Ky, jossa on myynnissä vanhaa tavaraa ja kirjoja – matkalukemista löytyy varmasti! Tämänpäiväisen tutustumisen pohjalta uskallan väittää, että kirjavalikoima on laaja ja hinnat suhteellisen edulliset.

Vain lyhyen kävelymatkan päässä rautatieasemasta sijaitsee Hyvinkään pääterveysasema. Kyseessä on luonnollisesti kuntalaisten keskeinen kokoontumispaikka, jossa on hyvä vaihtaa kuulumisia tuoreimmista vaivoista ja terveydentilasta ylipäätään. Ja tietysti käydä konsultoimassa lääkäriä tai terveydenhoitajaa.

Pääterveysasema sijaitsee erinomaisen otollisella paikalla parantumista ajatellen. Raikkaantuoksuiset männyt kurottelevat taivaita, ilma on kuivaa, terveellistä – todellista vuoristoilmaa – ja sitä on helppo hengittää. Kaukana ovat suurkaupunkien vastenmieliset ja sairaaksitekevät sumut. Onkin ymmärrettävää, että juuri tämä mäntykangas valittiin 1890-luvulla Hyvinkäälle rakennettavan sanatoorion sijoituspaikaksi. Käytännöllisellä sijainnilla Suomen ensimmäisen, 1860-luvulla valmistuneen Helsinki-Hämeenlinna -rautatien varrella oli myös osuutta asiassa.

Hyvinge Sanatorium aloitti toimintansa vuonna 1896. Sanatoorio oli luonteeltaan pikemminkin kylpylä kuin parantola, eikä sinne huolittu keuhkotautisia – ainakaan niitä, joiden sairaus oli ehtinyt kehittyä pitkälle. Asiakkaat saivat ostaa kylpyhoitoja, esimerkiksi puoli-, istuma- ja ryöppykylpyjä sekä kääreitä. Valikoimissa oli myös soodakylpyjä, suolakylpyjä, havukylpyjä, sähkökylpyjä ja paljon muuta. Tervehdyttävään hoitoon liittyivät tietysti oleellisena osana retket Sveitsin puistoon.

Ennen ensimmäistä maailmansotaa suurin osa sanatoorion asiakkaista oli varakkaita venäläisiä. Sodan alku tarkoittikin merkittäviä taloudellisia ongelmia parantolalle, sillä asiakasmäärä laski rajusti. Kaikesta huolimatta toiminta jatkui kuitenkin aina 1930-luvun lopulle saakka.

Lokakuun puolivälissä 1939 Hyvinkään sanatoorio muutettiin Suomen 3. sotasairaalaksi, mikä tiesi loppua parantolan aikakaudelle. Haavoittuneille tarvittiin tilaa, joten kylpylävieraat oli lähetettävä pois. Kovin kauan ei sanatoorio ehtinyt sotasairaalana toimia, sillä uuden vuoden aattona 1939 Hyvinkää joutui pommitusten kohteeksi. Koska sotasairaala oli merkitty tenniskentälle asetetulla suurella punaisella ristillä, se oli hyvä maamerkki. Pommit iskivät sairaalaan ja aiheuttivat pahaa siellä pahaa tuhoa.

Vuonna 1906 valmistui sanatoorion uusi päärakennus, arkkitehti Lars Sonckin suunnittelema jugendlinna. Sitä laajennettiin seuraavalla vuosikymmenellä, mutta laajennos tuhoutui vuoden 1939 pommituksissa. Vanha rakennusosa kärsi myös pommituksista, eikä sitä korjauksissa pyritty enää saattamaan alkuperäiseen asuunsa. Kuva "kivilinnasta" laajennoksineen löytyy täältä.

Vaikka Hyvinkään sanatoorio ei enää koskaan palannut uudestaan alkuperäiseen käyttötarkoitukseensa kylpyläksi ja parantolaksi, on se ollut henkensä mukaisessa – tavalla tai toisella terveyteen ja parantamiseen liittyvässä – käytössä tähän päivään saakka. Invalidisäätiö osti vanhan parantolan pommitusten jälkeen, mutta myi sen jo 1950-luvun alussa Hyvinkään kauppalalle. Lars Sonckin suunnittelemassa kivirakennuksessa toimi 1952 – 1975 välisenä aikana Hyvinkään sairaala, minkä jälkeen siitä tuli terveyskeskus. Arkkitehtitoimisto Eeva ja Jaakko Paatelan suunnittelema terveyskeskuksen laajennososa (joka näkyy ensimmäisessä kuvassa) otettiin käyttöön vuonna 1983.

Hyvinkään pääterveysasema sijaitsee Sandelininkadulla. Vierestä löytyy myös Parantolankatu. Molemmat nimet liittyvät keskeisellä tavalla parantolan historiaan. Tohtori J. W. Sandelin toimi sanatoorion ylilääkärinä aikavälillä 1900 – 1937.

Lähteet:

Tuuli ja pilvet ja männynlatvat. Hyvinkään parantola - Hyvinge Sanatorium och Badanstalt - 100 vuotta. Hyvinkään taidemuseo 8.12.1996 - 9.2.1997.

Hyvinkään pääterveysaseman tiedotussihteeri.

Pitkältä ja piinalliselta tuntunut blogituskatko (jos sitä nyt katkoksi kehtaa tituleerata, onhan noita päivityksiä ollut) on viimein päättynyt. Netti toimii!

Kaiken kiireen keskellä en ole ehtinyt juurikaan pohtimaan menetettyä helsinkiläisyyttäni. Koska muuttamisen "maaseudulle" täytyy kuitenkin itsestäänselvästi olla entiselle "paljasjalkaiselle" helsinkiläiselle järkyttävää – mahdollisesti jopa traumatisoivaa – olen päättänyt ryhtyä toimenpiteisiin hyvissä ajoin ennen stressireaktiota.

Ajatus on lähteä aktiivisesti työskentelemään kotoutumisen ja uuteen kotikaupunkiin sopeutumisen puolesta. Tavoitteenani on tulla oikeaksi hyvinkääläiseksi niin, että vuoden kuluttua osaan suhtautua asioihin aivan toisenlaisesta perspektiivistä käsin! Pyrin muun muassa siihen, että en enää (automaattisesti) pidä maaseutuna Suomen koko sitä osaa, joka sijoittuu Helsingin ulkopuolelle.

Nyt, muutoksen tuulten tuiverruksessa, lisään tänne uuden kategorian "Hyvinkää". SusuPetalin Kuva ja sana -blogin kotiseutumatkailuun keskittyvän sarjan "Helsingin kaupunginosat haikailevat" hengessä alan itse lähipäivien tai -viikkojen aikana suoltaa kirjoituksia aiheesta "Hyvinkään menomestat". Tiedossa on tosin enemmän tekstiä ja vähemmän kuvia.

Menomestat valitsen tietysti tiukoin, viivimäisin kriteerein. Ei siis kannata odottaa Karaokebaari Check Innin tai Ravintola Huvimajan esittelyitä, ehei. Ensimmäisenä kotiseutumatkailun kohteena tulee olemaan Hyvinkään terveyskeskus!

Vieläkö ehtii osallistua Valokuvatorstain viime viikon haasteeseen? Kuvaidean sain heti viime torstaina ohjeet luettuani, kuvan otin lauantaina, mutta vasta tänään on aikaa siirtää se tänne. Uudessa kodissa ei vielä netti toimi ja tietokonekin on edelleen laatikossa.

Kuvassa on siis olohuone avarana heti remontin jälkeen (ei saa kiinnittää huomiota parvekkeella oleviin oviin, palaneeseen lamppuun eikä elmunkelmulla suojattuihin putkiin [kätevä tapa välttää maalitahrat, varro vain Niksi-Pirkka!], vaan upeaan laminaattilattiaan ja kauniisiin sinisiin seiniin!). Tällä hetkellä tilanne on täysin päinvastainen, siitä pitävät huolen muun muassa kaksi sohvaa, kaksi tietokonepöytää, kirjahylly, piironki ja vuori purkamattomia laatikoita. Olohuone on kätevä säilytystila: laminaatti loppui kesken, ja työhuoneesta puuttuu vielä puolet lattiasta. Toivottavasti toimitusaika ei tällä kertaa ole lähes kolmea viikkoa.

Halusin jakaa tämän kanssanne. Tässä siis uuden kotini keittiö ennen remonttia. Jälkeen-kuvia on odotettavissa joskus tammikuun puolivälissä.

Pohdin hetken, pitäisikö tämä postaus sijoittaa "Wanhat ajat" kategoriaan, mutta olkoot nyt kuitenkin yleistä.

Eilen kävimme Miehen kanssa Hyvinkäällä ihmettelemässä junia Suomen Rautatiemuseossa. Museo on sijoitettu entisen Hanko-Hyvinkää -rautatien asema- ja varikkoalueelle: asemarakennukseen, veturitalliin, henkilökunnan asuinrakennuksiin sekä kahteen uudempaan kalustohalliin. Sattuneesta syystä Rautatiemuseon esineistö on pääosin sangen suurikokoista ja vaatii valtavasti tilaa. Näyttelytilat ovat lämmittämättömiä, joten näin talvisaikaan niissä saa kääriytyä tiiviisti toppatakkiinsa pysyäkseen kohmeettomana.

Aina välillä on erinomaisen hauskaa käydä museoissa, joissa esineitä ei ole piilotettu vitriineihin. ”Vitriininäyttelyissä” harvemmin pääsee eläytymään tunnelmaan yhtä hyvin kuin näyttelyissä, joissa esineistöä on nähtävillä ilman välissä kiiltelevää lasipintaa. Valokuvaaminenkin onnistuu helpommin.

Suomen Rautatiemuseon valttikortteja ovat luonnollisesti itse veturit ja junavaunut, joiden ikkunoista pääsee kurkistelemaan entisaikain puisia tai viehättävillä kankailla verhottuja penkkejä. Pariin junaan saavat museokävijät kömpiä sisällekin, kuten myös yhden junan alle. Rautatiemuseon nettisivuilla mainitaan, että museon tärkein aarre on Keisarin juna, jonka ensimmäinen vaunu on valmistunut vuonna 1870. Komealta Keisarin juna näyttääkin, erityisesti sisäpuolelta. Mies ehti jo ihmetellä vaunujen ”bordellisisustusta” ennen kuin bongasimme tekstit, joissa kerrottiin, että nämä kolme toinen toistaan prameammin sisustettua junavaunua ovat Keisarin ja Keisarinnan vaunut sekä salonkivaunu.

Jostain syystä tunnun törmäävän aina ja kaikkialla lääketieteen historiaan. Rautatiemuseossakin näkyi siellä täällä ”Älä sylje lattialle!” -kylttejä ja sylkykuppeja, jotka liittyvät keuhkotaudin torjumisyrityksiin. Tuberkuloosi oli ikävä vitsaus 1800-luvun lopulla ja 1900-luvulla, ja se tarttui herkästi ysköksistä. Yleisesti esiintyvää syljeskelyharrastusta koetettiin, jos ei nyt lopettaa niin ainakin ohjata oikeaan suuntaan kieltokylttien ja sylkykuppien avulla. Vasta vuonna 1951 (mikäli muistan vuosiluvun oikein) sylkykupit poistettiin junista.

Harmillista kyllä Rautatiemuseossa ei näyttänyt olevan lainkaan valvojia näyttelytiloissa. Olisin halunnut esittää muutamia museon kokoelmiin liittyviä kysymyksiä – tosin eihän se mikään itsestäänselvyys ole, että näyttelyvalvojat ylipäätään osaisivat tämäntyyppisiin kysymyksiin vastata. Junien suuren koon huomioon ottaen jäi askarruttamaan miten niitä säilytetään. Tokkopa kaikki museon kokoelmiin kuuluvat junat ovat esillä? Varastojen täytyy olla uskomattoman kokoisia.

Entä miten Rautatiemuseon kaltainen museo suhtautuu lahjoituksiin? Yhdenkin uuden junan ottaminen kokoelmiin vaatii uskomattomia ponnistuksia niin lahjoittajalta kuin vastaanottajaltakin. Toisaalta Rautatiemuseon lienee ainakin helppo kieltäytyä lahjoituksista tilapulaan vedoten (toim. huom.: lahjoituksista kieltäytyminen on uskomattoman vaikeaa, vaikka kokoelmiin kuuluisi 20 samanlaista esinettä jo entuudestaan).

Tältä näyttää juna alhaalta päin. Kuinkakohan kauan aikaa on kulunut puhdistukseen ja kiillottamiseen?

Itse luettelointityötä tekevän näkökulmasta jäin tietysti myös miettimään junien luettelointiin liittyviä yksityiskohtia. Toivottavasti pituus- ja korkeustiedot on saatavissa valmistajalta, eikä poloisen museoamanuenssin tarvitse kiipeillä veturin katolla rullamitan kanssa. Kuinkakohan moneen kohtaan esinenumero täytyy maalata, jotta se varmasti löytyy etsittäessä?

Museokäynnin jälkeen ajelimme Miehen kanssa ympäri Hyvinkäätä etsimässä rautatieasemaa, joka oli nerokkaasti piilotettu. Opasteet olivat puutteelliset, mutta lopulta asema löytyi, ja hyppäsin Helsinkiin menevään junaan. Mies jatkoi matkaansa autolla kohti Hämeenlinnaa.

Hyvinkää sijaitsee käytännöllisesti Helsingin ja Hämeenlinnan välissä, ja on pakko tunnustaa, että vilkuilimme sitä mahdollisena tulevana kotikaupunkina. Emme tosin vielä ole yhteistä asuntoa etsimässä, mutta varmaankin jossain vaiheessa ensi vuonna...