|
|||
 |
|
||
|
23.04.2007 - 22:51
Luin vastikään mielenkiintoisen kirjan 50-luvun tytöt: päiväkirjat 1951 – 1956 (2004, 6. painos), jonka ovat toimittaneet Katarina Eskola (os. Haavio) ja Satu Koskimies 10-16 -vuotiaana kirjoittamiensa päiväkirjojen pohjalta. En ole ennen lukenut aidoista päiväkirjoista tehtyjä kirjoja, joten kyseessä oli aivan "uudenlainen" lukukokemus. Tosin kovin uudenlainen se ei kuitenkaan ollut, vaan muistutti läheisesti blogien lukemista. Jäin vain harmittelemaan kommentointimahdollisuuden puuttumista. Vaan, jos olisin ollut kirjan tyttöjen ystävätär 1950-luvulla, olisi rajoitettu kommentointimahdollisuus saattanut hyvinkin olla käytössä. Aina välillä olen eri tahoilla törmännyt sellaisiin bloggauksenvastaisiin puheenvuoroihin tai kirjoituksiin, joissa päiväkirjat ja blogit on esitetty täydellisen vastakkaisina ilmiöinä: päiväkirjat yksityisinä ja siksi "hyvinä", blogit taas julkisina ja "pahoina". Näissä yhteyksissä on muun muassa sanottu, että tajunnanvirran suoltaminen nettiin kaikkien luettavaksi on kaikkea muuta kuin suotavaa (sehän tukkii hakukoneetkin, *pöyristys*!). Päiväkirjojen kirjoittaminen on tietysti täysin hyväksyttävää, koska päiväkirjoja ei ole tarkoitettu muiden kuin kirjoittajan luettavaksi. En voi sanoa ymmärtäväni miksi yksityinen kirjoittaminen on hyvästä ja julkinen pahasta, enkä tässä yhteydessä halua asiaa sen kummemmin ryhtyä spekuloimaan. Sen sijaan haluan pohdiskella tuota päiväkirjojen korkeaan arvoon julistettua yksityisyysaspektia. Alkuun lienee syytä tunnustaa, ettei minulla ole oikeastaan kokemuksia päiväkirjoista. En ole itse kirjoittanut päiväkirjaa, enkä muistaakseni lukenut muidenkaan tuotoksia (Nata, väitä vastaan jos muistat jotain muuta!). Seuraavat päätelmät pohjautuvat siis täysin Katarina Haavion ja Satu Koskimiehen päiväkirjoihin ja niissä esille tulleisiin asioihin. On varmaankin monenlaisia tapoja pitää päiväkirjaa. Kovinkaan yksityisenä ei voine pitää sitä tapaa, joka esittäytyy kirjassa 50-luvun tytöt. Pääsääntöisesti kukin tyttö, Katarina, Satu tai joku heidän lukuisista päiväkirjaa kirjoittavista luokkatovereistaan, näyttää raapustavan tapahtumia ja ajatuksia muistiin vain omaa itseään varten. Silti merkinnöistä ilmenee, ettei kirjan luetuttaminen ystävällä suinkaan ole harvinaista. Tytöt jopa kirjoittavat viestejä toistensa päiväkirjoihin. Koska päiväkirjan kirjoittaja joutuu alati elämään pelossa, että joku (yleensä ystävä, luokkatoveri, sisarus tai vanhempi) lukee salaa hänen päiväkirjaansa, joutuu hän harjoittamaan itsesensuuria (kuinka tutulta tämä kuulostaakaan bloggaajansielussani!). Kaikista tunteista ja ajatuksista ei voi päiväkirjaan vapaasti kirjoittaa. Välillä merkinnät ovat hyvinkin kaartelevia. Esimerkiksi näin kirjoitti Katarina Haavio maanantaina 29.10.1956: "Olen nykyään niin levoton terveydestäni. Minulla on varmaankin joku kamala tauti, koska ... no niin, Anne, kyllähän sinä ymmärrät mitä tarkoitan." Päiväkirjan kirjoittaminen on 50-luvun tytöille sosiaalinen harrastus. Ystävykset kirjoittavat usein yhtä aikaa, koulussa päiväkirjoista keskustellaan, ja niille annetaan nimet, yleensä romaanien tai elokuvien henkilöiden mukaan. Muiden päiväkirjojen nimiä tai sisältöä – ja tietysti niiden omistajia – arvioidaan, joskus hyvinkin kriittiseen sävyyn. Toisen päiväkirjaa luvalla tai luvatta lukenut voi pahoittaa mielensä arvostelevien sanojen johdosta. Myös bloggaaminen on sosiaalinen harrastus ja vielä selkeästi enemmän kuin päiväkirjan kirjoittaminen. Ehkäpä vastustajien mutinat pitäisikin siis tulkita suomalaisesta luonteenlaadusta kumpuaviksi: sosiaalisuus on pahasta, ei se sovi jurolle tuppisuulle. Ellei sitten viinan voimin?
*
PS. Kirja oli oikein opettavainen. Sanavarastoni täydentyi hauskoilla uusvanhoilla sanoilla alja, jomma ja ihhis. Kahden ensiksimainitun kohdalla pääsin taas siunailemaan googlen kätevyyttä.
|
Kirjoittaja
henna
Kuka? Museotäti eteläisestä Suomesta. Tilanneriippuvaisesti absolutisti, vastapainoksi museoholisti, irtokarkkiaddikti ja blogiriippuvainen. Introvertti lukutoukka. Tietysti feministi. Nostalgiannälkäinen ja historiasta hullaantunut. Atoopikko, allergikko. Arkeologi. Epälooginen pilkunviilaaja. Wannabe nörtti. Liian kiltti tyttö. Perusnegatiivinen kukkahattutäti. Kommenttiystävällinen, kuitenkin. Arkisto
2010 2009 2008 2007 2006  
Kiintoisia blogeja
Suomalaisia museoblogeja: (raportoikaa, jos tiedätte muita!)
Luonnontieteellisen keskusmuseon blogi
Myös täältä löytyy kaikkea hauskaa: Myös blogosfäärin ulkopuolella on elämää
Kyllästyttääkö iänikuinen kommentointi? Lähetä meiliä: viivi.vivika (at) hotmail.com Löydyn myös mesestä iltaisin ja viikonloppuisin. Kaipaatko museoseuraa?
Jos kaipaat seuraa museokäynnille pääkaupunkiseudulla tai Hyvinkään ympäristössä (tai muuallakin), ota yhteyttä yllämainittuun sähköpostiosoitteeseen. Hieman lisätietoa asiaan liittyen löytyy täältä. Museokäynnit 18.9.2006 jälkeen
(Onnistuin hukkaamaan linkit 9.6.09, lisään ne joskus takaisin.)
Laskuri
|
||
50-luvun tytöt oli mullekin hyvä lukukokemus, ja muistan miettineeni tuota päiväkirjojen kirjoittamisen sosiaalisuutta. Blogeihin en osannut sitä verrata, koska en vielä silloin ollut tutustunut blogeihin - eikä ollut moni muukaan :) Kiinnostava vertaus.
Olisi hauskaa selvittää, onko päiväkirjailu todella yleisestikin niin sosiaalista, kuin kirja antaa ymmärtää, vai onko tuo vain aikaan (50-lukuun) ja paikkaan (Helsinkiin) liittyvä ilmiö.
Nata, mietinkin kovasti, että olenko lukenut sitä vai en. Kirjoitit lapsena (ja edelleen) niin paljon kaikenlaista, että vaikea enää muistaa mitä tekstejäsi olen lukenut ;)
Suhtaudutaankohan muualla maailmassa blogittamiseen ja päiväkirjoihin samoin kuin Suomessa?
Obeesia, ihhis on vastaava väännös ihana-sanasta kuin nykypäivän ihku tai ihq. Aika söötti sana mielestäni :)
Olen lukenut nuo 50-luvun tyttöjen päiväkirjat, ja ne yllättivät hauskuudellaan. Ovathan ne varmasti aika tarkoin editoidut, mutta onnistuvat kuitenkin välittämään jotain aitoa 50-lukulaisuutta ja välitöntä tyttöjen elämää.
Minulla on kai vähän aina ollut jonkinlainen päiväkirja, joita yleensä tuhoan viiden vuoden (vanhenemisjakson) jälkeen itseäni häpeillen. Yhdessä vaiheessa muuan ystävä halusi ehdottomasti lukea sitä - silloin itsesensuuri iski hämmästyttävän nopeasti. Blogitkin ovat päiväkirjoja, mutta lähentelevät usein myös pakinaa ja kolumnia. Kaikki kirjoittaminen on hyväksi kirjoittajalleen, sen varmaan tietää moni psykologikin. Blogin julkisuus on samalla kysymys "mitä minusta ajatellaan" ja kommentit vain parantavat asiaa.
Kuinkakohan suuri vaikutus Anne Frankin päiväkirjalla onkaan ollut myöhempien kirjoittajien innoittajana? Itsekin lapsena harkitsin A. F. inspiroimana, että voisin alkaa kirjoittaa. Mutta en sitten kuitenkaan kirjoittanut, siis päiväkirjaa. Kaikkea muuta kyllä :)
Fredrika, aah ihanaa, toinen salaperäinen lukija! Tosi kivaa, että Kiirunan kanssa ”ilmoittauduitte” :)
50-luvun tytöissä viehättää paitsi mennyt aika, myös se – ehkä erityisesti juuri se – miten samanlaisia nuoret tytöt ovat ajatuksiltaan vuosikymmenestä riippumatta.
Eikö sinua ole koskaan jälkikäteen harmittanut päiväkirjojen tuhoaminen? Moni asia unohtuu kokonaan, jos ei tule ylöskirjatuksi. Itse lukisin mieluusti menneitä päiväkirjojani, jos vain olisin sellaisia koskaan sattunut kirjoittamaan. Olisi jännittävää nähdä, millä tavalla oma ajatusmaailma on kehittynyt aikojen kuluessa (vai onko edes!).
Osa blogeista on sellaisia, että niitä on vaikea pitää päiväkirjoina. Osittain tähän vaikuttaa nimenomaan pakinoiva kirjoitustyyli. On myös blogeja, joissa kirjoittaja ei kerro omista tekemisistään oikeastaan yhtään mitään. Tällaista bloggaamista on vaikea yhdistää päiväkirjoihin. Toisaalta ihmettelen suuresti kuinka kukaan kykenee bloggaamaan siten, että sulkee oman itsensä täysin käsiteltävien aihepiirien ulkopuolelle. Se on niin vaikeaa! Itselläni oli hieman sellainen ajatus, kun blogin perustin, mutta en mitenkään voinut elää alkuperäisen suunnitelman mukaisesti ;)
Kiiruna ja Fredrika, kertokaapa minulle, millä tavalla bloggaaminen on vaikuttanut varsinaisen päiväkirjan kirjoittamiseenne? Onko se vähentänyt päiväkirjailua tai jopa lopettanut vanhan tavan kokonaan?
Voiko blogi korvata päiväkirjan ihmiselle, jolle päiväkirjan kirjoittaminen on ollut vuosikausia osa elämää?
Olen säilyttänyt päiväkirjojani yläasteelta asti. Niiden lukeminen jälkeenpäin on aina yhtä kiusallista; myötähäpeä oman kypsymättömyyden ja naiiviuden takia on syvää. Säilytän niitä silti samasta syystä kuin kirjeitä ja lehtileikkeitä - haluan että minusta jää jälki ja joskus sadan vuoden kuluttua minun jäämistöni voi toimia lähteenä nuorille historiantutkijoille 2000-luvun taitteen elämänmenosta. Olen siis selkäydintäni myöten historioitsija, heh.
Eli siis vastaus on minun mielestäni ei: blogi ei voi korvata päiväkirjaa kokonaan, vain osan siitä.
Päiväkirjan kirjoittaminen väheni mulla jo huomattavasti ennen blogin aloittamista. Ahkeran kauden jälkeen kirjoittelin päivikseen lähinnä silloin, kun kaipasin tunteiden purkamista, hyvien tai huonojen. Blogi on tässä mielessä korvannut päiväkirjan suurelta osin, tietyt henkilökohtaisemmat asiat tosin kirjoittelen edelleen kynällä paperille ja vain itselleni.
Blogin hyvä puoli erityisesti elämän ahdinkotilanteista kirjoittelussa on minulle se, että tekstillä on lukijoita. Oma ahdistus täytyy yrittää kirjoittaa siihen muotoon, että joku muukin sen ymmärtää. Samalla tulee pohdittua syitä ja seurauksia paljon tarkemmin kuin päiväkirjassa. (Täytyy varmaan jonain päivänä kirjoittaa tästä hiukan omaankin blogiin...)
Anne Frankin päiväkirja vaikutti omaan kirjoittamiseeni joskus aikanaan todella paljon. Siitä oletettavasti on peräisin ajatukseni siitä, että joku tosiaan tulee lukemaan kirjoitukseni joskus. Oletettavasti lukijakuntani jää kuitenkin hiukan suppeammaksi :)
Kirsi-Maria, omalla nimellä kirjoittaminen rajoittaa varmasti paljon sitä, mitä uskaltaa blogissa sanoa. Voin siis ymmärtää päiväkirjan tarpeellisuuden kohdallasi. Toisaalta jäin pohtimaan, että voisiko toinen (tai useampi), anonyymi, blogi ajaa saman asian? Ovatko jotkut asiat sellaisia, ettei niistä voi kirjoittaa nettiin, edes nimettömänä?
Historioitsijan luonteenlaatua ei voi olla huomaamatta! Muista vain lisätä testamenttiisi maininta siitä, että päiväkirjat tulee toimittaa tutkimuksen piiriin ;) Kaikki kun eivät tällaista vaihtoehtoa osaa automaattisesti ajatella, tai voivatpa jopa pitää moista yksityisasioiden levittelyä kauheana asiana.
Vaan siitä olen vakuuttunut, että vaikka omat kirjoitukset tuntuisivatkin typeriltä (etenkin lapsena tai nuorena kirjoitetut), osaavat muut ihmiset suhtautua niihin ”oikein”. Itseään kohtaan sitä on kuitenkin kriittisempi kuin muita kohtaan. Kaikki ovat joskus olleet naiiveja ja kypsymättömiä.
Kiiruna, aika jännittävää, että koet ahdinkotilanteista blogiin kirjoittamisen päiväkirjaan kirjoittamista ”avartavammaksi”. Se on kieltämättä aivan totta, että blogiin kirjoittaessa joutuu pohtimaan tarkkaankin, miten saa itsensä parhaiten ymmärretyksi. Tavallaan loogista, että siitä on itseanalyysin kannalta hyötyä, mutta tämä on (taas) sellainen asia, ettei sitä automaattisesti tule ajatelluksi. Todella mielenkiintoista, jos blogissasi spekuloit joskus asiaa vielä lisää! :)
Jos Anne Frankin lukijakuntaan verrattavan lukijakunnan haaliminen vaatii yhtä järkyttävää elämäntarinaa kuin hänellä, lienee syytä toivoa, ettet aivan niin mittavaa suosiota saavuta ;)
Asioiden ymmärrettäväksi tekeminen on varmasti hyödyllinen taito / ominaisuus työelämän ulkopuolellakin!
Hassua, miten ammatti vaikuttaa luonteenlaatuun ja tapoihin (tai luonteenlaatu ja tavat ammattiin?). Olen pannut merkille, että sen jälkeen, kun menin museolle töihin, minusta on tullut kovin .. hmm .. "opettavainen". Saatan innostua pitämään kauheita luentoja ihmisille ties mistä aiheista. Monet eivät edes ole niistä tippaakaan kiinnostuneita ;)
Se on myös hyvä pointti, että blogissa joutuu miettimään sanomisiaan. Minä joudun pähkäilemään sanamuotojen kanssa toisinaan myös sen vuoksi, etten vahingoita ympärillä olevien ihmisten yksityisyyttä kertoessani omista jutuistani, mutta aina ja joka kerta pitää myös yrittää saada tekstistä muillekin avautuvaa. Jos haluaa olla tylsä (tai opettaja, niin kuin minä ;) niin blogin kirjoittamista voi pitää myös jatkuvana äidinkielen harjoituksena. :)
Blogi, vaikka nimetön, ei kuitenkaan korvaa päiväkirjaa silloin kun on kyse jonkin itselleen herkän tai kipeän asian esille kaivamisesta. "Itke ja kirjoita" ei oikein toimi koneen vieressä :) eikä hehkutuskaan. Vasta kun tunne on vaimeampi ja objektivoidumpi voi sitä tietty käyttää materiaalina vaikka blogiin. Suoraan, "raakana" en pystyisi.
Kirsi-Maria ja Fredrika, te tunnutte olevan varsin yksimielisiä siitä, että blogi ei voi korvata päiväkirjaa. Pakko se on kai uskoa, että näin se on.
Kirsi-Maria, blogin pitäminen on tosiaan hyvää äidinkielen harjoitusta. Jos pitää kirjoittaa jotain muuta, ei tule niin helposti alussa sellaista ”lukkiutumista”. Bloggaamisella tuntuu olevan myös melkoinen vaikutus (ainakin kohdallani) ajatteluun. Kun käyttää päätään enemmän ja haastaa itsensä ajattelemaan erilaisia asioita, tulee älykkäämpi olo! ;)
Amina, tietenkään blogit ja kommenttilaatikot eivät voi korvata kasvokkaisia kanssakäymisiä. Silti niillä on oma tärkeä funktionsa. Jotkut asiat, joista blogiin tulee kirjoitettua ovat sellaisia, ettei niistä oikeastaan järkevästi edes pystyisi puhumaan kenenkään kanssa, ellei sitten nopeasti sivulauseessa. Tasapuolisessa ystävyyssuhteessa keskustelu ja vuorovaikutus on jotakuinkin yhtäläistä: molemmat saavat avata suunsa. Koska suullinen keskustelu yleensä kulkee hyvinkin polveilevasti aiheesta toiseen erinäisten kysymysten ja keskeytysten kautta, ei välttämättä koskaan päästä puhumaan siitä aiheesta, joka toisella keskustelijalla on mielessä. Blogissa taasen voi kylmästi täräyttää sanottavansa kerralla ilmoille, ja mahdolliset kommentit tulevat jälkikäteen, ja yleensä liittyvät aiheeseen tavalla tai toisella.
Fredrika, monille bloggaajille blogi näyttäisi olevan henkireikä nimenomaan vaikeiden asioiden käsittelemiseen. Toisaalta monille taas jotain aivan muuta. Tässä taitaa ilmetä aikamoista variaatiota.
Mielenkiintoa toi silloinen kiinnostukseni itsenäisyyden ajan historiaan, mutta myös hiukan aikaisemmin samaa aikaa käsittelevä Martti Haavion omaelämäkerta "Nuoruusvuodet". Kuten Katarina Eskola kirjan johdannossa toteaa, Martti Haavio ei muistelmissaan kirjoita mitään naisasioistaan eli käytännössä silloin ajoittain katkerasta suhteestaan Elsaan. Eskola puolustaa päiväkirjojen julkaisemista kulttuurihistoriallisena tekona, mikä varmaan on pätevä peruste. Martti Haavio on myös kirjoituksissaan niin taitava, että sekin puolustaa päiväkirjojen ja kirjeiden julkaisemista.
Haavio ei kuitenkaan selvästikään halunnut päiväkirjojaan kokonaisuutena julkisuuteen ja kirjeetkin olivat vain heidän toistensa luettavaksi tarkoitettuja. Ja kuten julkaistun elämäkerran ja päiväkirjojen ero osoittaa, kirjoitustapa ja aiheet oli aivan erilainen julkisuuteen tarkoitetussa tekstissä ja vain omaksi iloksi kirjoitetussa.
Vaan toisaalta jos tilanne on se, että päiväkirjojen ja kirjeiden kirjoittaja ei olisi halunnut päästää niitä julkisuuteen, on kyllä moraalisesti arveluttavaa, että näin on siitä huolimatta tehty. Tiedä sitten vaikka se olisi jopa lainvastaista, sillä yksityisyyden suoja on hyvin tarkkaan säännelty, myös kuoleman jälkeen.